Viime kesänä mietittiin työkavereiden kanssa yhteistä päiväretkeä johonkin lähelle. Ajatus toisensa jälkeen ammuttiin alas erilaisista syistä, kunnes lamppu syttyi ja apropoo! mennään uimaan. Sitähän ei ollut meistä vielä kukaan kokeillut, noin retkimielessä. 

Kolmen hengen reipas rouvakaarti innostui ja pantiin tuumasta toimeen. Himoittiin lähteä jokea myöten menemään. Hankittiin märkäpuvut kaikille ja niinpä eräänä kauniina päivänä seisottiin joen uimarannalla valmiina menoon.

Ensin piti tietysti ahtautua siihen pukuun, joka on ihan oma hauskuutensa. Meillä oli myös pelastusliivit, räpylät, uintilauta sekä evästä. Tietysti evästä. Myös juomaputelit löytyivät puvun uumenista. Suunniteltu matka oli kohtuullisen pitkä, järvikin välissä, kunnes joki taas jatkuisi.

Ja huivi päässä tietysti, ei pidä unohtaa päähinettä auringon porottaessa. Aika paljon hävetti lähtiessä, kun jokunen ihminen saapui lähtöämme ihmettelemään. Ei oltu ihan varmoja siitä mitä olimme tekemässä ja vähän jännittikin, miten sitä jaksaa. Kyydin antanut tyttäreni oli siinä vaiheessa häipynyt jo kauaksi, lupasi kuitenkin tulla kohteestamme hakemaan aikanaan.

Tappajahain tunnussävelin kävimme reippain potkutteluin matkaan. Joki antoi vähän apua, mutta vesi oli tietysti jo kovin matalalla ja virtaus heikko. Meloessakin on hieno perspektiivi maailmaan, mutta kyllä uidessa saa vielä aivan uuden ulottuvuuden. Hiljaa lipuen kuin emohauet sulauduimme jokea alas. Vesilinnut uimassa samalla tasolla, lumpeenlehden eliöt ja veden pintaa viistävät sudenkorennot, kaikki siinä silmän tasolla. Aivan mahtavaa.

Ensimmäistä jokiosuutta oli kilometrin verran ja se sujui helposti. Joen suisto muuttui pikkuhiljaa melkein umpeen kasvaneeksi lintujärveksi. Hyvällä onnella ja näkömuistilla alueen yleiskuvasta osuimme aina oikeaan uomaan joka johti järven keskiosalle. Pohjan sammaleet ja muut lillukkeet olivat paikoin kasvaneet pintaan asti, lyhytlahkeisissa puvuissa uivat kaverini saivat kutitusta kerrakseen jalkoihinsa. Järveä riitti parin kilometrin verran. Välillä piti kunnolla levätä ja kellutella. 

Puvun uumenista kaivettiin energiapatukat ja hörppäiltiin vettä juotavaksi. Räpylöillä potkiminen kävi kunnon päälle tosissaan. Jalat alkoivat olla jo aika väsyneet. Eipä tullut hiki, sehän tässä oli ihan parasta kaikessa. Eikä sadekuurokaan olisi yhtään haitannut. 

Järven rannalla lintutornilla ei näkynyt ihmisiä, mitenkähän olisi lajimäärittelyn käynyt, kun ilmestyimme ruovikosta näkyviin.

Järven eteläpuoli alkoi kapeutua jokea kohti, sitähän jo odotettiin hartaasti. Vaikka väsytti oikein kunnolla, niin silti jaksoimme ihastella idean hienoutta. Kuinka erilainen maailma onkaan uimarin silmin. Varsin hieno laji!

Joen alkaminen sai aikaan varsinaiset naurukekkerit, tämä joki oli tyypiltään erilainen kuin aiempi. Tämä oli kivinen, sorapohjoinen ja matala! Voi hyvänen nähköön, siinä sivistyksen kupeessa autotien alla menimme mahapohjaa sievässä muodostelmassa. Nimenomaan siis maha pohjassa, siinä oli niin matalaa, että kolisimme kiviin jatkuvasti.

Onneksi matka ei ollut pitkä, saavuimme uupuneita ja väsyneen tyytyväisinä kotilähiön uimarannalle. Nousimme outoina olioina hietikolle ja kävimme jälleen taisteluun pukujemme irrottamiseksi.

Olin niin poikki, niin poikki. Vettä piti tankata kroppaan mielettömästi ja päästä äkkiä veteen vilvoittelemaan ilman pukua. 

Puhelinkin oli vesitiivissä pussissa mukana koko reissun, nyt on sekin testattu. Monta tuntia vedessä, muutama vesipisara pussissa, ja puhelin toimi. Turvallista sanon minä. Saatiin autokyyti kotiin ja päätettiin heti ottaa homma uusiksi.

Seuraavan kerran etsimme enemmän virtaavan joen, tai pitää lähteä aiemmin kesällä reissuun.

Tosi mukava kokemus, entäs jos jonkun kosken menisi laudan kanssa. Ihan pienen.

Emohauet valmiina iskemään