Yksin vaelluksella

Tietoja

Kategoria: Mielenpäällä

Julkaistu: 22.05.2014 11:19

Kirjoittanut Timo Ylhäinen, Maria Haakana

Mikä saa osan lapinhulluista kulkemaan polutonta erämaata ilman seuraa ja uhmaamaan vaeltajan sääntöä numero yksi: älä koskaan lähde yksin tunturiin.

Entä eikö yksinvaelluksella pelota, miten semmoiselle uskaltaa lähteä? Entä jos jotain sattuu?

Kaksi kuleksijaa pohdiskelee näitä yksinvaelluksen usein kysyttäjä kysymyksiä, mutta tuskin tulevat lapinhullua hurskaammaksi.

---

Miksi haluat kulkea yksin?

 Timo:

Vaellus täysin ilman seuraa on vapaus kaikesta.
 
Monille ryhmässä toimiminen on hauskaa seurassaoloa, yhteisiä ponnistuksia, ryhmäytymistä. Mutta toisille se on energiaa kuluttava kokemus. Sellaiset ihmiset nauttivat vaelluksesta sitä enemmän, mitä pienempi seurue on kyseessä. 

Tietenkin yksinvaeltamisen vapaus on itsepetosta ja illuusio, mutta ainakin se on hyvin voimakas sellainen.

Kuljen mielelläni myös hyvässä seurassa, mutta olen vannonut, että en enää lähde vaellukselle jolle osallistuu enemmän kuin kolme ihmistä.

Maria:

Olen lapsesta asti kulkenut yksin metsässä. Se on luonnollisinta. Aika myöhään elämässä olen kohdannut ihmisiä, jotka jakavat saman ilon kulkea luonnossa. Minulla on ylipäätään aika suuri tarve olla yksin, siten yksinvaellukset tulevat luonnostaan. Olen onnellinen näistä ihmisistä, joiden kanssa olen saanut kulkea pitkin mettiä ja tuntureita, se on ollut hienoa jakaa onnea olla luonnossa ja luonnonihmeitä. Mutta kaikilla on kivointa jos saan olla aikoja yksin, myös luonnossa.

Yksinvaellukset ovat olleet minulle iso ilo tutustua itseeni ja samalla olen tajunnut miten tärkeitä lähimmäiseni minulle ovat. Olen nauttinut, että olen saanut olla luonnossa, rauhoittua ja latautua sekä tehdä juuri sitä mitä haluan, juuri siten kuten haluan, juuri silloin kun haluan.

Eikö pelota?

Timo:

Vaeltamisen vaarat ovat todellisia ja ne kaikki kumpuavat väsymyksestä, inhimillisestä huolimattomuudesta sekä puhtaista vahingoista. Talvivaelluksella virhemarginaali on paljon pienempi ja vaarat suurempia: varusteiden menetys voi merkitä menehtymistä, eksyminen on vakavampaa, kastuminen pakkasella erittäin vaarallista, kurun reunan lumilipan yli hiihtäminen voi merkitä elävältä hautautumista.
 
Yksinvaeltajat eivät kokemukseni mukaan ole sellaisia ihmisiä, joita vaarat eivät pelottaisi, kyllä ne pelottavat. Mutta riskit eivät todellisuudessa ole yhtään sen suurempia kuin siviilielämässäkään, ne ovat vain erilaisia. Avun saaminen on vaikeampaa, mutta se on hyväksyttävä, jotta voisi tehdä sitä mitä haluaa.
 
Onko käynyt mielessä, etten lähtisikään? Ei ole, ei ainakaan tästä syystä, koska yksinolemisessa on kyse myös siihen liittyvän pelon voittamisesta ja se on hurmaavan vapauttava tunne.

Maria:

Joskus pelkään sitä, etten osaakaan tulla takaisin yhteiskuntaan. Joskus on tuntunut aika väkivaltaiselta siirtyä avotunturista konttoriin ja alistua tiukoille aikatauluille. Luonto ei pelota. Itseni kanssa pärjään.

Mutta yksinvaeltaminenhan on vaarallista!

  Timo:

Yksinvaeltamista on joskus pidetty vaarallisena, mutta olen täysin toista mieltä: silloin kun perusasiat ovat hallussa, yksinvaeltaminen on pääsääntöisesti kaikkein turvallisinta. Yksin kulkiessa ei ole häiritseviä tekijoita vaan aistit valpastuvat ja olet itse vastuussa kaikesta. Ilman ryhmän tuomaa turvallisuudentunnetta et voi ulkoistaa vastuuta kenellekään, kaikki päätökset ovat omiasi ja silloin kuljet varovasti ja harkiten.
 
Esimerkiksi jo koiran mukaan ottaminen on itse asiassa varsin merkittävä turvallisuusriski: koira on pidettävä kytkettynä kaikin ajoin, eikä rinkan lantiovyöhön yllättäen kohdistuva nykäisy ole välttämättä hallinnassa kun jalka muutenkin lipsuu kivikossa tai alamäessä. Vähältä piti tilanteita kirjautuu mieleen useita. Toki tilanne helpottuu, kun koiralle kertyy ikää ja kokemusta.
 
Tietenkin, jos jotain silti sattuu, olet suuremmassa pulassa ja avun saaminen vaikeampaa.

  Maria:

Ryhmävaeltaminen on vaarallisinta kun silloin on kaikilla aivot narikassa – aivan tyypillinen ryhmäilmiö. Mitä luotettavampi vaelluskaveri, sen huolettomampi olen. Yksin olen huomattavasti skarpimpi, on paras olla.

Eläminen on vaarallista, kuolleisuus on sataprosenttista. Luonnossa stressitaso laskee, onnellisuus lisääntyy, elinikä pitenee, kroppa voi liikkumisesta hyvin, mieli lepää. Yksinvaeltaminen on terveellistä!

Entä jo tulee karhu vastaan?

Timo:

Äitini tapasi eläessään aina murehtia tätä asiaa: "Entapä jo tulloo yöllä karhu ja nopasoo suuhunsa?" 
 
Tosiasiassa vaeltajan ainoa petoeläimiä koskeva ongelma on, että niitä ei näe koskaan. En ole koko sinä aikana, kun olen kulkenut pohjoisen erämaita, tavannut yhtää ainoaa suurpetoa. Se on suuri vahinko, mutta ehkä onneni vielä joku päivä kääntyy.
 
Kuulkaapas: Vaarallisin eläin Lapissa saattaa hyvinkin olla, jos ihminen unohdetaan, rykimäaikana haaremiaan suojeleva porohirvas. Niistä on syytä pysyä kaukana, mutta eivät nekään pitkien matkojen päästä ihmisen kimppuun pyri.

Metsän kuningastakin on toki kunnioitettava, mutta ei nalle teltasta tule ihmistä hakemaan, ihmisyöjä kun ei ole, vaan vihaa ja inhoaa lajimme hajua.

Sudet? Ei ole miesmuistiin ainoatakaan tapausta, jossa sudesta olisi ollut todistettavasti vaaraa ihmiselle.

Maria:

Olen odottanut karhun näkemistä yli 40 vuotta. Mummoni marjasti karhun kanssa rinnan, toki jonkinlainen etäisyys välissä, ja olen hänelle kateellinen. Toki ajatus kiehtoo ja vähän pelottaakin, kun Vätsärissä kuuluu telkkarista tuttuja ääniä. Luotan siihen, että eläimille on luonnossa parempaa ruokaa kuin minun lihani.

Oletko eksynyt?

Timo:

Kyllä olen. Aikaisemmin pelkäsin eksymistä, mutta nykyään ymmärrän, että eksyksissä on vain, jos haluaa pois sieltä, missä on juuri nyt. Kiireettömällä kahden viikon vaelluksella ei ole niin väliä, jos ei pariin päivään tiedä tarkkaa sijaintiaan. Tosin sellainen tilanne on käynyt aika epätodennäköiseksi nykyisellä teknisesten apuvälineiden aikakaudella.
 
Nykyään kävelen usein tarkoituksella ilman karttaa ja kompassia ja tutkin vasta päivän päätteeksi, mistä tulikaan käveltyä. Harhailu on aina pieni seikkailu.
 
Oikeakin eksyminen on vaarallista useinmiten vain silloin, jos antaa itsensä hätääntyä.

Maria:

Olen etenkin eksynyt poluilla kaverin kanssa. Se on se vaarallisin tilanne, kun iloinen juttu jatkuu ja jalka kulkee ja kohta ei kukaan tiedä mistä tultiin ja minne oltiinkaan menossa. Eksyminen on mittakaavakysymys. Suomen erämaat ovat niin pieniä, että oikeasti ei pääse eksymään. Jos kulkee yhteen suuntaan pari-kolme päivää tulee väistämättä joko rajalle, joelle, tielle tai vastaavalle.

Kartaton ja kompassiton vaellus oli mukava kokemus, sen jälkeen ei ole niin kovin väliä missä on.

Jos jotain sattuu

Timo:

Erämaassa voi aina sattua ja tapahtua kaikenlaista. Olen ollut itsekin vaelluksella, jossa on kadotettu seurueen ainoa teltta. Miten se voi tapahtua, jääköön tässä kertomatta koska olen pyhästi luvannut vaieta asiasta, mutta varusteiden kadottaminen erämaassa voi olla totinen paikka.
 
Miten mahdolliseen riskitilanteeseen pitäisi varautua? Onko hätälähettimen oltava jokaisen vaeltajan perusvaruste? Mikä on sellainen tilanne, jossa hätäkeskukseen soittaminen on perusteltua? Maailma on muuttunut tältäkin osin peruuttamattomasti. Tekniikalta ei pääse pakoon ja olet osa ihmiskuntaa missä sitten liikutkin.

Olen usein miettinyt sitä, minkälaisessa tilanteessa itse soittaisin hätäkeskukseen. Itse asiassa tiedän yhden tilanteen, koska olen kerran soittanut, en pyytääkseni apua vaan kertoakseni hylätystä teltasta eramaassa, jonka omistajan epäilin eksyneen.

Yleisesti ottaen ajattelen, että kynnys soittaa apua olisi minulle varsin korkea. Enpä tuota tiedä: hädän hetkellä ihminen muuttuu, eikä käyttäytymistä voi ennalta arvioida ennenkuin tilanne on päällä.

Mutta ei tätä oikeastaan tarvitse pohtia: jos epäilet, että olet itse vaarassa tai joku muu on, niin hätänumeroon voi soittaa. Tilanteen vakavuuden arviointi on heidän työtään.

Onhan tässä toki se toinenkin puoli: jos poluttomille seuduille lähtemisen kynnys alenee teknisten apuvälineiden myötä, niin turhatkin hälytykset voivat lisääntyä. Ei erämaavaellus kuitenkaan aivan sunnuntaikävely ole, vaikken itse pidäkään sitä minään extreme-lajina.

Maria:

Rinkkani, ahkioni ja kompassini olen kadottanut hetkelliseti aivan tarpeeksi monta kertaa, olen tippunut talviseen jokeen, olen sitä ja tätä, lista on kattava. Jos jotain sattuu, kannattaa rahoittua, hengitellä ja syödä, kyllä se siitä sitten lutviutuu, kaikki pulmat ratkeaa tavallaan. – Paitsi jos on läpimärkä, kannattaa ensin vaihtaa vaatteet.

Ikä tai järki tai laiskuus, miksi sitä nyt sitten kutsuukaan, on toivottavasti aiheuttanut sen, että en kanna enää mahdottoman painavaa rinkkaa, yritän pitää päivämatkat järkevinä ja lihaksistoa kunnossa etten itse aiheuttaisi mitään turhaa sählinkiä.

Hätävimpaimiin en ala, enkä gepsiä viitsi hankkia. Jos jotain sattuu, soitan jonkun hakemaan pois. Jos ei ole kenttää, luotan siihen, että perhe tulee jossain vaiheessa hakemaan.

Kerro vielä jotain yksinvaeltamisesta

Timo:

Tunturilla on sellainen ominaisuus,että mitä useammin vaellan, sitä vähemmän siitä ymmärrän: aina on joku uusi yllätys varalla sille, joka julkeaa tuntea itsensä ”kokeneeksi”.

Maria:

Yksinvaeltaessa usein oivallan läheisteni tärkeyden. Silti se on useimmiten onnellinen matka luontoon ja itseen. Ja eräänlaista meditaatiota. Aika usein löydän itseni tilasta rakastan-kaikkea-ja-kaikkia. Kyseessä on siis jonkinlainen päihtymystila.

Mitä neuvoja antaisit aloittavalle yksinvaeltajalle?

Timo:
 
       Ensimmäinen kerta voi olla kova paikka, miten se sujuu? Sitähän ei tiedä ennenkuin kokeilee.

• Suunnittele, mutta älä liikaa. Liika analyysi halvaannuttaa
• Varmista, että suunnistaminen ja kartanluku on hallinnassa
• Jätä reittisuunnitelma ja aikataulu jollekin johon voit ehdottomasti luottaa
• Älä suotta ahnehdi matkaa tai aikaa. Totuttele, ennätät tehdä seuraavalla kerralla pitemmän matkan
• Muista, että vaellus ei ole suoritus, eikä sinun tekimisiäsi valvo kukaan. Aikasi on oikeasti sinun omaasi ja vain sinun
• Nauti kaikesta
• Muista, että eksyminen ei ole vaarallista, mutta hätäily voi olla

Maria:

Yksinvaellukselle ei ehkä pääse usein, se on siis harvinaista juhlaa. Pakkaa mukaan herkkujasi, mukavimmat vaellusvaatteesi, ja jotain mikä ilahduttaa sinua maatessasi toista päivää teltassa jatkuvassa sateessa. Itse olen iloinen vaelluspäiväkirjoistani, jotkut ottavat videoita ja kertovat tunnoistaan, jotkut äänittävät ajatuksiaan. Ja ota mukaan vaikkapa kirja, jos kyllästyt itseesi. - Yksinvaellus ei ole mikään pakkosuoritus, jos siihen ei ole hinkua, kannattaako sitä sitten edes kokeilla.

 
 -----

Sellaisia pohdiskeluja. Mutta onko näistä ohjeeksi yksinvaellusta harkitsevalle?
 
"Älä lähde yksin tunturiin" on ohjeena perusteltu, eräänlainen "alkusääntö", josta on hyvä lähteä liikkeelle. Ehkä tätä ohjetta voi rikkoa, jos tuntee olevansa siihen valmis, ymmärtää ja hyväksyy riskit.

Yksinvaelltajalla täytyy olla sisältäpäin tuleva oma halu ja oma motivaatio. Jos taas yksinvaellus ei huvita tai se ei tunnu mielenkiintoiselta, ei asiaa tarvitse pohtia sen enempää.

Maria Haakana
www.duottar.net

Timo Ylhäinen
www.asentopaikka.fi