”Onko se ihan oikeasti ihan oikea vai nukke?” Siinä taisi olla ensimmäinen kommentti uteliaalta turistilta syyskuussa 2007, kun nostin Iidan kantoliinasta pois, saavuttuamme ruskaturistien valtaamalle Särkitunturille Muoniossa. Iida oli tuolloin reilu pari kuukautta ja nukkui tyytyväisenä kantoliinassa patikointimatkan tunturin laella olevalle kodalle. Retkikavereideni alkaessa jonottaa makkaranpaistoon nuotiolle imetin Iidan kalliolla istuskellen ja nautiskellen syysauringon lämmöstä. Muitakin vastaavanlaisia kommentteja on kuulunut, samoin muita ihmettelyjä, kun olemme ilmestyneet koirien kanssa laavulle tai muulle taukopaikalle tunturin laelta tai keskeltä mettää kävellen, lumikengillä tai suksilla.

Iida evästauolla Särkitunturilla

Iida jo ihan unessa

Kantoliinaan Iida oli tottunut syntymästään asti ja keinuvaan kyytiin jo odotusaikana, kun päivittäin lenkkeilin koirien kanssa ja kävin iltarasteilla suunnistamassa koko kesän, viimeisen kerran vielä kun laskettu aika oli mennyt jo viikon yli. Sillä kerralla ratamestari sanoi ”Siun aika pitäs puolittaa, kun on noin iso maha”. Iltarasteilla käynti jatkuikin Iidan syntymän jälkeen kantoliinassa koko syksyn ja viime kesänä sitten kantorinkan kanssa.

Ihastuin kantoliinaan heti kun Iidan siihen ensimmäisen kerran laitoin. Aluksi käytin trikoista liinaa, aloittelevan on siihen helpompi vauva laittaa, kun liina joustaa. Iidan kasvaessa siirryin serkultani lainassa olleeseen kudottuun liinaan, kun trikoisen sidonta alkoi löystyä matkan edetessä. Kudotulla liinalla menimmekin sinne asti, kunnes siirryttiin toiselta serkulta lainaan saatuun kantorinkkaan, kun Iida ei viihtynyt liinassa kuin mahapuolellani. Yritin kantaa Iidaa liinassa myös selässä, mutta liinalla en saanut Iidaa niin korkealla, että hän olisi nähnyt sieltä kunnolla. Rinkassa taas näkyvyys oli korkeammalla istuessa hyvä ja neiti tykkäsi, että pitää nähdä kaikki mitä koirat edessä touhuaa.

Kantoliinaa käytin ympärivuoden, talvella kovilla pakkasilla puin Iidan takin alle ja päälle laitoin itelleni hieman reilun Joutsenen untuvatakin, jonka sisään koko paketti mahtui jalkoineen päivineen. Sillä yhdistelmällä ei kyllä pitkiä reissuja tehty, minulle tuli liian kuuma, kun Iida oli kuin lämpöpatteri liinan ja takin sisällä.

Kantorinkan kanssa olemme menneet monet retket tunturissa, marjastusreissut ja iltarastit. Kesällä 2009 osallistuimme myös Kainuun Rastiviikon kaikkiin neljään osakilpailuun kuntosarjassa. Jos itellä meinasi usko loppua jaksamiseen ja jonkun rastin löytämättömyyteen, Iida tokas rinkasta ”Sisulla äiti!” ja sillä kannustuksella jaksettiin aina loppuun asti.

Lähtövalmiina

Talvella 2008 ostimme Fjällpulkenin lastenahkion. Siinäkin on mainio menopeli lapsen ja tavaroiden kuljetukseen. Kaikista raskainta sitä on ollut vetää vanhoja lumikengän jälkiä pitkin, jolloin polku on ollut sen verran kapea, että kaatumatuet jarruttavat ahkion menoa. Olo oli kuin kivirekeä perässä vetäessä. Mutta umpihangessa, niin lumikengillä kuin mettäsuksillakin ahkio kulkee mukavasti perässä. Vasta tänä talvena olen kokeillut hiihtämistä ahkion kanssa ihan oikeilla laduilla, sehän tuntuu ihan lastenleikiltä umpihangen jälkeen, vaikka kyllä sekin saa tällaisen pienen ihmisen hikoilemaan ihan kiitettävästi. Ladulle siirtyminen oli vähän pakon sanelema juttu (joskin sitten piti jättää koirat hiihtolenkeillä kotiin), kun mahassa kasvaa uusi retkeilijän alku ja jotain helpotusta talviretkeilyyn piti keksiä.

Ahkiolla ja mettäsuksilla umpisessa liikkeellä ollessamme olemme saaneet kuulla hieman kauhistuneita ja syyllistäviäkin kommentteja: ”Missä siun mies on?”, vastasin ”Töissä”. Toinen kysymys ”Oletko ihan OIKEASTI yksin lapsen ja koirien kanssa liikenteessä?” Kysyjä oli keski-ikäinen nainen, joka hiihteli samalle päivätuvalle latua pitkin.

Pyhäjärven tuvalla

Evästauolla tuvalla

Lapsen kanssa retkeillessä on tärkeää huolehtia, että lapsella on riittävästi sään mukaista vaatetusta, erityisesti jaloilla ja käsillä, kun liikutaan liinan tai rinkan kanssa. Ahkion pohjalle laitan aina ison huovuttamani huovan, jonka saan käännettyä jalkopäästä vielä Iidan päälle ja kovilla pakkasilla laitan vielä siihen päälle lampaantaljan. Visiiri suojaa tuulelta, mutta huppu tarvitaan aina lakin päälle päähän, niin ei viima pääse mistään suunnalta purasemaan. Itelle riittää liikkeellä ollessa normaalia liikkumista vähempikin vaatetus, mutta taukoja varten reilusti lämmintä mukaan.

Mitään haavereita ei ole meille sattunut, muutamia rakkoja kylläkin on jalkoihin saatu. Varsinkin täällä Ylläksen iltarasteilla on joutunut rakkapaikkoja kiertämään, mutta joskus niistäkin on yli menty varovasti kiveltä kivelle astellen. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle ja lasta kuunnellen ja reissut tauottaen retkistä tulee mitä mainioimpia.

Yhden kommelluksen muistan varmasti aina ja enkä jätä enää varmistamatta, että kaikki remmit ovat lähtiessä kiinni. Oltiin tulossa Kesängin laavulta takasin autolle ahkiolla ja suksilla. Laavulla oli pidetty viimeinen tauko ja ihmettelin sen jälkeen, kun Iida alkoi hieman kitisemään ahkiossa. Yleensä ahkiosta kuulu vaan selitystä ja lauleskelua tai sitten ei yhtään mitään, nukkupa Iida tai ei. Sanoin vaan ”Ei oo pitkä matka autolle, pari kilsaa vaan” ja jatkoin matkaa. Kitinä vaan jatku ja mie hiihdin aina vaan kovempaa hokien ”Kohta ollaan perillä”. Enkä tietenkään noin lyhyen matkan takia malttanut pysähtyä kattomaan mikä kitinän aiheuttaa. No, syy kitinään selvisi autolla, kun aloin ottaa Iidaa ahkiosta: nenä vaan enää näky, kun Iida oli valunut istuma-asennosta pitkälleen ahkion pohjalle. Mie en ollut tauolta lähtiessä muistanut laittaa Iidan vyötä kiinni ja totta kai tuollainen reilu puolitoistavuotias valuu vauhdissa istualtaan selälleen.

Iida tykkää tosi paljon nukkua teltassa, mutta vielä ei ole tehtyt yön yli retkiä, lukuun ottamatta nukkumisia teltassa mummon ja ukin pihalla. Mutta nekin retket kuuluvat tulevaisuuden suunnitelmiin, kunhan Iida kasvaa sen verran, että jaksaa ite kävellä sopivia päivämatkoja, jotta omassa selässä saa kantaa muut vermeet. Niin ja kunhan pikku kakkonen on sopivan ikäinen mukaan lähteväksi tai sitten jää isin kanssa kotiin. Tai sitten mie joudun jäämään kotiin pienemmän kanssa ja Iida pääsee yöretkille isin kanssa kahestaan.

Välillä kuulee kommentteja, että kun tulee lapsia, niin ei pääse mihinkään, varsinkaan retkeilemään. Itelleni ei tullut pieneen mieleenkään, että Iida olisi jotenkin rajoittanut retkille lähtemistä. Eihän sitä nyt viikoksi minnekään Koilliskairaan tietenkään kahestaan lähetty, mutta päivän reissut onnistuvat keskenämme ilman sen kummempia valmisteluja ihan niin kuin ennenkin koirien kanssa. Evästä, sopiva vaatetus molemmille, reipas mieli ja aikaa vaan tarpeeksi matkaan, niin lapsi saa mieleenpainuvia luontoelämyksiä pienestä pitäen.

Nykyään kun mainihenkin sanan retki, Iida kysyy heti ”Mitä eväitä tehään mukaan? Mihin mennään?”

Alastullessa Aapo melkein jo unessa

Evästauolla Särkitunturilla

 

Anne ja Iida, Niina ja Aapo

Jaloittelemassa

Anne Pantsu