On pari päivää aikaa lähtöön Paistuntureille ja nostan sukset varastosta ulos. Hyvältä näyttää, otan vaan kaapista purkin pikapitoa mukaan. Yllätys, litku olikin vuoden aikana muuttunut klöntiksi purkin pohjalle. Mutta ei hätää, urheilukauppa on vielä auki. Kaupassa myyjä katsoi pitkään kun kyselin, missä teidän suksivoiteet piilottelee?

Varastossa jo, vai niin, saisko kuitenkin purkin parasta pitolitkua? Myyjä tarjosi myös teippiä. Mieskin vieressä yritti jotain teipin puolesta...ei, periaatteesta en ota teippiä, se suttaa, kerää kaiken rojun suksenpohjaan jne. jne. Kyllä se litkukin piti viime vuonna. Näin jälkikäteen voin kyllä epäillä, että pitikö sittenkään, en vaan muistele moisia pikkuasioita.

Aisat ja vetovyö, kas, niitit ovat omasta vyöstä osin irti, siispä miehen vyöllä matkaan. Kyllähän ne piti jo edellisen reissun jälkeen korjata mutta jäi sitten.

Mutta tärkeimmät asiat ovat kuitenkin reilassa, kuten suklaaherkku ja juustot, molemmat makuupussit jne. Olen lähtenyt hiihtovaellukselle myös ilman makuupussia joskus, mutta ilman suklaata ja juustoja en koskaan!

Pitkä bussimatka ensin Saariselälle, ja siitä toimituksen kuljetuspalvelun avulla lähelle Mantojärveä, siellä Maria jo odottaakin tienposkessa. Tieltä on parin km:n tiukka nousu tunturiin uraa pitkin, ei pitovaikeuksia, kummisaappaat pitää hyvin. Seuraavana päivänä taas melko lyhyt pätkä ilman pahoja nousuja. Kaikki on vaan niin loistavaa. Tosin Maria hiukan katselee perässä ahkioni  vemputtavaa menoa. Ehkä suksi välillä lipsuukin, mutta ei haittaa, vielä. Laitan pikapitolitkua. Loppupäivästä lipsuu enemmän ja enemmän. Onneks riittää pitoa reisissä, kyynerpään ja olkapään välissä. Kämpällä Maria tarjoaa teippiä. Ei tässä mitään, kyllä pärjään, laitan lisää rodea ja litkua.

Edessä on kolmas hiihtopäivä ja matkaa kohtuullisesti. Suksi luistaa loistavasti, kunhan on alamäkeä. Alkumatkasta Maria ehdottaa vielä, että jos palataan kämpän lämpöön laittamaan teipit. Mutta minä olen periaatteen nainen. Kun olen teipit kaupassa hylännyt, niin näillä mennään. Sitäpaitsi en voi ottaa vastaan viimeisiä teipinpätkiä, jotka voivat olla Marialle vielä tarpeen.

Niinpä tämä periaatteen nainen lisää litkua ja rodea joka tauolla, tamppaa pienetkin mäet ja loppupäivästä jo tasamaatkin. Onneksi ei ole vastatuuli, se olisi lennättänyt akan takaisin edelliselle kämpälle.

Jotta periaatteen naisen saa tajuamaan tyhmyytensä, häntä on hiihdätettävä pieni ylimääräinen lenkki räntäsateessa, kiitos Maria! Kämpälle päästiin kuitenkin illalla, eikä ole mitään vastuksia joita ei tervasnapsi, suklaa ja juusto korvaa. Seuraavana aamuna alkoi vähitellen periaatteet murtua. Maria sai vihdoin tahtonsa läpi, ja suksiin laitettiin pätkät teippiä.

Vau, tällaistako se hiihtäminen olikin? Totta, näinhän sitä noustaan tunturia ylös suoraan ja rennosti. Mutta ahkio kuulemma vemputtaa edelleen. Hiihdellessä tulin siihen tulokseen, että miehen vyössä aisat ovat kauempana toisistaan, ja tulevat siten väärään kulmaan. Minua vemputus ei haittaa, lähinnä kosmeettinen haitta - takana  tulevalle!

Niin, mitä tästä opimme? Ainakin sen, että varusteet kannattaa laittaa kuntoon heti reissun jälkeen eikä jättää odottamaan viimetippaa. Periaatteistaan kannattaa joskus luopua, ihan oman edun ja hiihtomukavuuden vuoksi. Toki ilman teippejäkin löytyy pitoa, mutta omissa suksissani tulee olemaan ensi kaudella kolmessa rivissä teippiä. Oman vetovyön niittaan kuntoon jo ennen tulevaa talvikautta.

Vuodatustani ei pidä ymmärtää niin, että olisi ollut jotenkin hankalaa ja vaikeaa, ei suinkaan! Pääsiäisvaellus Paistuntureilla oli aivan huippuhieno!

Jos ei ole lumella pitoa, voi aina yrittää pälvellä. Hiukan vaatii kuitenkin voimia jotta ahkio liikkuu.

Tuire

Pääsiäisvaellus kokonaisuudessaan

Vaivojen vanki

Viisi vuotta sitten syksyllä 2005 painoin satakymmenen kiloa. Pituuteni on 160 cm. Korkeaa verenpainettani hoidin lääkityksellä. Samana syksynä minulla todettiin nivelreuma. Tutkimusten yhteydessä huomattiin, että veren sokeriarvot olivat ylärajoilla. Terveydenhoitaja varoitteli aikuisiän diabeteksesta. Ylipainon takia oikea jalkani alkoi oireilla. Liikkuminen tuotti vaikeuksia, samoin pitkäaikainen istuminen ja nouseminen rappuja. Minulla oli tasapainohäiriöitä. Kulkeminen pitkospuilla oli vaikeaa. Metsässä käytin kävelysauvoja.

Nämä olivat painavia tosiasioita, jotka rajoittivat jo arkiliikkumistani.  Minussa kyti kuitenkin vielä kipinä. Halusin päästä kameroineni luontoon: suolampien ja koskien rannoille, vaaroille ja vanhoihin metsiin. Kaunispäältä ja Norjan teiltä avautuvat tunturit olivat minulle haaveiden satumaa, jonne en enää koskaan pääsisi.

Sirpaleista uuteen alkuun

Syksyllä 2005 päätin laihduttaa niin kuin monta kertaa aiemminkin. Usein olin myös onnistunut. Mutta kaikki oli tullut runsain mitoin takaisin. Diabetekseen sairastumisen pelko oli hyvä piiskuri. Jouluun mennessä olinkin saanut kymmenisen kiloa painostani pois. Ennen vuoden vaihtumista elämäni räjähti sirpaleiksi. Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt avioliitto ja ystävyys päättyivät kuin puukolla leikaten. Muutaman kuukauden olin jonkinlaisessa shokissa. Samaan aikaan kuitenkin järjestelin elämääni. Muutin uuteen asuntoon nuorimmaisten melkein aikuisten poikieni ja kolmen koirani kanssa.

Aiemmin olin syönyt murheeseen. Mutta nyt suruni oli niin suuri, ettei ruoka maistunut.  Muutin maalta kerrostaloon. Koirilla oli ollut suuri pihamaa ja vapaus. Nyt minun piti huolehtia niiden liikunnantarpeesta hihnassa kävelyttäen. Käveleminen sopi itsellenikin terapiaksi. Kävelin tuntikausia. En katsonut televisiota, en kyennyt keskittymään lukemiseen. Mutta kävelemään voin aina lähteä.

Parissa kuukaudessa laihduin kymmenen kiloa. Mutta olemukseni rupsahti. Näytin vanhalta ja ryppyiseltä eikä lihaskuntonikaan kehittynyt pelkällä kävelyllä. Edelleenkin mäkien nousu oli vastenmielistä ja tasapainon kanssa oli vaikeuksia. Tajusin, että minun pitää saada neuvoja ammattilaisilta, miten laihtua terveellisesti.

Ammattilaiset apuun

Halusin ylipainoisille suunnattuun Kelan kuntoutukseen.  Hain useampaan kohteeseen, mutta aina kurssit olivat kerinneet täyttyä. Kun olin taas kokenut pettymyksen, purskahdin itkuun Kelan toimistossa. Varttitunnin kuluttua minulla oli kuntoutuspaikka Siilijärven Kunnonpaikkaan.

Oli ihanaa ja ylellistä keskittyä kolmivaiheisessa vuoden kestävässä kuntoutuksessa itsensä hoitamiseen. Minulla on neljä lasta. Kolme poikaani synnytin ollessani 35-40-vuotias. Kehoni oli joutunut koville. Pienet lapset, perhe-elämä, työ ja yrittäjyys veivät energiani ja jätin itseni hoitamatta. Kuntoutuksessa meillä oli asiantuntijat auttamassa psykologista ravintoterapeuttiin. Ammattitaitoisten fysioterapeuttien avulla aloin pikkuhiljaa hahmottaa kehoani.

Voisi sanoa, että löysin lihakseni uudelleen, lopulta jopa vatsalihakset. Minulla kuntoutus alkoi hyvässä vaiheessa. Olin jo laihduttanut itseäni yli kaksikymmentä kiloa.  Nyt tarvitsin tukea, että pysyisin linjassani. Aiemmin repsahdus oli tullut aina tässä vaiheessa.  Asetin vuoden tavoitteeksi, että saisin painoni pudotettua noin 70 kiloon ja lihaskuntoani parannettua niin, että kykenen tekemään pieniä viikonloppuvaelluksia ja valokuvatessani pääsen vaivattomasti kyykistymään.

Rinkka selkään

Vuoden kuluttua verenpaineeni oli normaali ja olin voinut jättää lääkityksen pois. Inbody-mittauksessa eli kehonkoostumisanalyysissä todettiin, että samalla kun rasvat olivat kehostani vähentyneet, lihakseni olivat lisääntyneet. Mittauslaitteistoa hoitavan salskean nuorenmiehen ohoh-huudahdus ja ihaileva katse olivat kuin karamelli kiitokseksi.

Kesään 2007 mennessä olin laihtunut alle 65 kiloon. Laihtuminen tuntui niin palkitsevalta, että en malttanut lopettaa. Toisaalta minun oli vaikea hahmottaa uutta muuttunutta olemustani.  Ystäväni alkoivat jo huolestua.

Kun syksyllä 2007 olin pudottanut painoani reilut 50 kiloa, lopetin laihduttamisen. Mutta tarkkailen painoani edelleen päivittäin. Olen ollut monta kymmentä vuotta ylipainoinen ja elämäntapani olivat olleet epäterveelliset. Minun on pidettävä itseni kurissa, etten lipsahda takaisin vanhoihin kuvioihin.

Rinkan osto oli juhlaa kuin olisin ostamassa ekaa koulureppua. Tein ystäväni kanssa viikonloppuvaelluksen Kolille. Uskalsin asettaa uuden tavoitteen: viikon ruskavaellus Lappiin seuraavana syksynä.

Luontoäiti kuntouttaa

Keväällä hain reumakuntoutukseen. Olin keskittynyt laihduttamiseen, mutta laiminlyönyt reuman hoidon. Se muistutti itsestään silloin tällöin pienillä niveltulehduksilla. Lääkkeitä söin päivittäin. Heinolassa pääsin kokeilemaan huippukylmähoitoa pieneen huoneeseen yli sataan pakkasasteeseen. Kylmän jälkeen olo oli ihanan virkeä. Innostuin avantouinnista. Nykyään harrastan kylmissä vesissä uimista ympäri vuoden. Se on hyvä apu reumakipuihin ja tavallisiin rasituskipuihin esimerkiksi vaelluksella. Reumakuntoutuksessa oivalsin myös venytyksen ja rentoutuksen tärkeyden. Voimistelen joka aamu noin puoli tuntia. Ensin se oli pakkopullaa, sitten melko mukavaa, nykyään nautinnollista. 

Keväällä 2009 muutin asumaan Kolin Kortelahteen haaveideni mummonmökkiin. Nyt voin lähteä suoraan kotipihalta vaaroille, suolle tai soutelemaan lammelle. Luontoäiti on paras kuntouttajani ja kannustajani.

Huipuille

Syksyllä 2008 jäin eläkkeelle opettajantyöstäni. Elokuun lopussa suuntasin ystävieni kanssa Norjaan Signaldaleniin ja kohti Paras-tunturia. Kun nousin rinkka selässäni pahemmin edes hengästymättä yli kilometrin korkeuteen Pältsan ja Moskkugaisin väliseen satulaan, hiljennyin taivaallisen maiseman edessä. En tiedä, tuntuuko Veikka Gustaffsonista samalta. Mutta minä olin saavuttanut yhden elämäni huipun. Kiitin nöyrästi luonnon hyviä voimia, että elämässäni melkein mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.

Seuraavana syksynä vaelsin Saariselän Satumaassa. Kiersin Paratiisikurun huippujen kautta rinkka selässä.

Lisätietoa laidutuksesta Kirstin sivuilla

Kirsti Hassinen

www.suakkuna.net