Siinähän ne taas pönöttävät meikattuina ja laitettuina. On muotoa, väriä ja uhkeutta. Pinnat kuultavat ehjempinä kuin muotinukkien iho. Sävyt soljuvat kauniisti yhteen, ja sarjatulen suomasta on ollut kätevää poimia oikea hetki. 

Tekniikkaa en vastusta, en liioin kuvankäsittelyä. Se kuuluu digiaikaan. Sisältöä kuitenkin kaipaan. Pornoistettu pinta jäykistää ja lataa lastin putkeen, mutta ei tarjoa hengen tyydytystä. Missä on luontosuhde, missä tarina? Onko kuvissa ovea?

Vuoden luontokuvan tavoittelu lienee aina ollut täydellisyyskilpailu, isojen miesten totista ja toisinaan moraalia kiertävää temmeltämistä. Kilpailu on metsästystä, suurimman saaliin jahtaamista. Siihen ei kuulu kokeilevuus, taiteellisuus tai rajojen rikkominen. Kilpailua ohjaa insinöörilogiikka: virheetöntä mittojen mukaan.

Osuutensa tarjoiltuun on tuomaristolla. Sillä on tahto tai sosiaalinen paine tyrkyttää mitä ostetaan. Se toimii mainoskanavien malliin. Hennoin värein ja pehmein muodoin kehystetty huuhkaja myy. Disney-luontokäsitys on kaupunkilaisen juttu. Kivikeskuksessa kasvanut tahtoo imelää helppoutta, pintaa. 

Ärsyttävä, kysyvä, ponnistelua vaativa ja epätäydellinen ei vetoa. Se tulkitaan äkkiä tekotaiteelliseksi. Kaupunkilaisen luonto on ulkopuolella. Se ei ole meissä emmekä me siinä. Kaupunkilainen ei elä luonnossa. Hän katsoo sitä ulkopuolelta, kuluttaa markkinoiduin ehdoin. Kaupunkilaisia olemme me länsimaalaiset.

Vaikka luontokuva ei rikkovaan ja kysyvään taiteellisuuteen tai kertovaan journalismiin pyrkisikään, voi se silti olla luonteva toisin kuin kilpailukuvat. Käyn silloin tällöin Jan Eeralan sivuilla. Klikkailen kuvia auki satunnaisesti sieltä täältä. Tällä kertaa ruudulle ponnahtivat nämä:

http://www.rupuranta.net/weblog/filet/090728/

http://www.rupuranta.net/weblog/filet/100128/

http://www.rupuranta.net/weblog/filet/090516I/

Eeralan kuvissa on tunnelma, maailma ja maailman tarina. Kilpailun sääntöihin ne eivät sovi eivätkä toimisi kirjan sivuilla. Mutta miksi luontokuvakilpailu nykyaikana pitäisi  sovittaa ainoastaan printtituotteisiin? Yksi sarjoista voitaisiin pyhittää ruudulla esitettäville  ja toinen tekstein selitetyille kuville. Tekstin ja kuvat yhdistävään sarjaan voisi osallistua yksin tai parina.

Jotain uutta joka tapauksessa olisi keksittävä. Täydellisestä ja sisällöttömästä olisi päästävä rosoisempaan ja sisällökkäämpään. Tällä hetkellä kilpailua ohjaavat muotimaailman oikut ja filosofia. Somasta tehdään teennäinen niin kuin tässä videossa:

P.s. Tämänvuotinen suosikkini Vuoden Luontokuvaksi on Antti Vuorelan Linnut. Kallion varjot muistuttavat kivikautisista kalliopiirroksista, kun auringossa kylpevä lintu taas edustaa nykyisyyttä. Sama lintu, eri ajat, sama luonto. Kuvassa on monenlaisia siirtymiä, kaaria.

Parikolmetonnia

Kävelen kotini takana avautuvassa metsässä. Olen löytänyt sieltä pienen palan koskematonta metsää. Ehkä sellaista ei enää täältä pitäisi voida edes löytää. Metsät ovat tehokkaan metsänhoidon jäljiltä väljiä, harvaan kasvavia mäntyjä tai muita viljeltyjä puita täynnä. Ei koskemattomia metsiä enää ole.

Nyt olen kuitenkin pienessä metsikössä, jonka maaperä on kauttaaltaan pehmeää sammalta. Kuusten latvat nousevat kahteenkymmeneen metriin. Paikoin puita kasvaa niin tiheään, että niitä pitää väistää eteenpäin kulkiessa.

Ilma on kosteaa. Puista tippuu päälleni vesipisaroita ja koko metsä on täynnä lintujen laulua ja naurua. Kuulen veden solinaa. Aurinko paistaa puiden lomasta. Ilma on raikasta, täynnä happea. Puiden oksilla roikkuu naavaa. Tämä paikka tuntuu epätodelliselta.

Olen kuullut iäkkäämpien ihmisten kertomuksia luonnosta. Kuinka vesi merissä oli ennen kirkasta. Kuinka ahvenruoho ja rakkolevä oli yleinen vesikasvi. Kaislikoitakin oli vähemmän. Tarinat kuulostavat lähes epätodellisilta tähän päivään verrattuna. Vai kultaako aika vain muistot.

Metsistä tällaisia tarinoita harvemmin kuulee. Silti on helppoa kuvitella että joskus metsätkin näyttivät erilaisilta, juuri tällaisilta jossa nyt olen. Ei ollut suuria metsäkoneita jättämässä jälkiä. Puista kaadettiin vain se mitä omiksi tarpeiksi tarvittiin. Nykyään metsätkin näyttävät ihmisten muokkaamilta, niinkuin merikin.

Mietin, tuleeko minulla koskaan olemaan jotain kerrottavaa tuleville sukupolville. Oikeastaan toivon, että ei. Sillä jos aikaa kuultaa muistot ja minä kehun metsien kauneutta vuosien kulutua, silloin meillä ei ole enää metsiä.

Toivon, että metsänomistajat ja päättäjät ymmärtävät luonnon arvon muutenkin kuin rahassa mitattuna. Koskemattomat metsät, pienetkin, ovat enemmän kuin rahalla voi saada.

Olisi hienoa, jos tämä löytämäni koskematon metsäpalsta, kuin pelastuslautta metsien alkuperäislajeille, joskus kymmenien tai satojen vuosien kuluttua yhtyisi suurempaan luonnontilaan jätettyyn metsään, oikeaan aarniometsään.

Jatkan matkaani eteenpäin. Metsä muuttuu kuivaksi kangasmetsäksi. Kuulen vaimeaa kähinää ja kohta edessäni kalliolla seisoo metso soitimella. Se puolustaa reviiriään kuin maanomistaja. Pitää minua uhkaajana puolisoilleen. Väistän. 

On huhtikuun loppu. Kohta on kesä.

Petri Hautala
www.tuulenhuminaa.fi
www.salakaadotseis.fi