Hulluna hortaan on hyvä kirja! Sen on oltava, koska kirjan käteen saatuani olen hortoillut pitkin pihoja ja metsiä ja keräillyt ja maistellut ja kokeillut kirjassa annettuja vinkkejä villien vihannesten syömiseksi.

Superfood on trendikästä, senhän jo kaikki tietävät. Hyvä on oppia tietämään, että superfoodit kasvavat myös täällä kotipihoilla, supermarjoja ei tarvitse tuoda ulkomailta.

Suomessakin kasvava innostus villiruokaan on saanut hyvän käsikirjan tämän kirjan myötä. Kirjassa käydään läpi hortan eli luonnossa kasvavien villivihannesten keräilyn, käsittelyn ja niistä kokkaamisen aakkoset. Siinä esitellään yleisimmät ja helpoimmin kerättävat vihannekset, kuten nokkonen, poimulehti, vuohenputki, kuusenkerkät jne.
Opas kertoo keräämisen ja säilömisen salat. Jokaisen kasvin kohdalla on hyvä tietopaketti myös terveydellisistä vaikutuksista. Kuvat ovat selkeät kuten koko kirjan ulkoasu, ja se on myös hyvin käteen sopiva pehmeäkantinen mukana kuljetettavaksikin.

Hortoilu on selkästi aihe joka jakaa mielipiteitä, kannattaa kuitenkin lukea ja tämä kirja ja rohkeasti kokeille jotakin villiä, se kannattaa. Näin retkeilijänä olen ollut viime viikkoina tyytyväinen, kun olen voinut napata retkievääseen herkullista täydennystä metsästä, siitä juuri missä olen. Kuivurissa on jo tulossa ilmaista ja ekologista soppatarviketta vaellukselle, nokkosta ja vuohenputkea ainakin.

Kirjan luettuani minä hurahdin ja ihmettelen, että miksi me olemme jossain vaiheessa luopuneet kaikesta tuosta herkusta mitä lähellä kasvaa. Sen sijaan, että kysyisin miksi ihmeessä pitäisi syödä ruohoja kysyn, että miksi jättäisin syömättä.

Hulluna hortaan – Hyvinvointia ja herkkuja villivihanneksista, Raija ja Jouko Kivimetsä, 2013
Kustantaja: Mividata Oy, Suomen tietokirjailijat ry on tukenut tämän kirjan kirjoittamista.
ISBN 978-952-99207-4-7

Marita Vokkolainen
http://paussinpaikka.blogspot.fi/

Raimo Bärmanin uusin runokirja ansaitsee tulla luetuksi. Kirjailija on pitkän linjan eräkirjailija, jonka ensimmäinen teos on julkaistu jo vuonna 1964. Näissä kirjan runoissa hän vie lukijansa niin tuntureille kuin Saimaan vesille. Runoista kuultaa pitkän elämänkokemuksen kautta syvästi koetut luontoretket ja ajatukset, jotka luonnossa nousevat, haikean kauniita mietteitä koetuista hetkistä. Kuten kirjan esittelyssä sanotaan, luontoon lähdetään saamaan eikä ottamaan.

Käsitellyksi tulevat myös ihmissuhteet ja yhteiskuntakin. Yksi runoista onkin omistettu suomalaiselle kaivostoiminnalle. Ei huumorikaan ole tuntematon vieras tässä kirjassa:

"Sinä ylpeä ihminen, muistappa tää,
ovat apinat serkkuja
ne meitä tervehtää.
Sinä ylpeenä
nokka pystyssä kävelet,
varpaitas tuskin näkenet.
Vaan muistappa tää, serkkujas apinat, hähhää!

Luonnollisia tuokioita, Raimo Bärman, 2013
ISBN 978-952-9523-63-4
Juvenes Print, Turku

Marita Vokkolainen

http://paussinpaikka.blogspot.fi/

Jouni Laaksonen jatkaa hyvien retkeilyoppaiden kirjoittamista. Retkeilijän opas on uusi kirja vaikka se onkin seuraaja aiemmalle loppuunmyydylle Vaeltajan oppaalle. Kirjan alussa oleva varsin laaja luku päivä- ja perheretkeilystä on uutta, mistä aiemmin ei ole kirjoitettu; erikoisen huomion saa retkeily lasten kanssa. Tämä on mainio asia – olen monesti todennut että lähi- ja perheretkeilystä ei ole kirjoitettu juuri mitään vaikka se on tavallisin retkeilyn muoto.

Kirjassa on huomioitu kaikki retkeilytavat: kävely, hiihtäminen, melonta, soutu ja pyöräily. Varusteita ja turvallisuutta on tarkasteltu laajasti. Retkeilyn perusasiat esitellään suunnistamisesta leiripaikan valintaan ja teltan pystytykseen. Teksti on erittäin perusteellista ja tavallista, ymmärrettävää ja virheetöntä kieltä. Laaksonen on realisti: GPS:ään ei pidä liikaa luottaa... ja myrsky voi yllättää. Lukujen alussa olevat lyhyet lainaukset alan kirjallisuudesta liittävät tekstin kulttuurihistoriaan.

Kaikissa Laaksosen opaskirjoissa on näkökulma, jota suuresti arvostan: ei ole olemassa yhtä oikeata tapaa retkeillä – oikea tapa on se mikä itselle sopii ja mistä nauttii. Toinenkin mainio asia tulee esille: ei tarvitse välttämättä mennä kauas, elämyksiä ja kauniita paikkoja löytää myös kotiseudulta.

”Mitä tällä kirjalla koetan saavuttaa? Jospa joku saisi kipinän lähteä metsään, innostuisi retkeilemään, rakastuisi luontoon.” Luonnossa pitäisi olla kaikessa rauhassa, ilman kiirettä, ilman puhelin- tai nettiyhteyttä, ”jos on vaelluksella koko ajan tavoitettavissa, suuri osa matkan tunnelmasta jää kokematta. Matkaan kuuluu poissaolo ja palaaminen”.

Retkeilijän opas on peruskirja. Kokeneille siinä ei ole paljoakaan uutta. Mutta ainahan voi kerrata tietojaan ja taitojaan, myös joitakin uusia ajatuksia voi saada ja uusia niksejä oppia.

Retkeilijän opas kuuluu jokaisen retkeilijän ja vaeltajan kirjahyllyyn.

Jouni Laaksonen: Retkeilijän opas
Kustannusosakeyhtiö Otava, 263 s.
ISBN 978-951-1-26924-3

Matti Koponen

Veli-Pekka Lehtolan suurtyö suomalaisten ja saamelaisten suhteista pitäisi jokaisen Lapin ja saamelaisuuden asioista kiinnostuneen lukea. Lehtola on saamelaisen kulttuurin tutkimuksen professori Oulun yliopistossa.

Kirjassa Lehtola tarkastelee suomalaisten ja saamelaisten suhteita 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin. Kirjassa tarkastellaan mm. saamelaisten elämäntapaa, kielikysymystä, kulttuuria ja saamelaispolitiikkaa. Kohtaamisessa suomalaisväestön ja virkamiesten kanssa oli usein ongelmia. Nimismiehistä, papistosta, opettajista ja muista virkamiehistä jotkut edistivät saamelaisten elämää, jotkut eivät ymmärtäneet ollenkaan. Toisaalta saamelaisten mielestä lantalaisten elämäntapa ja ajattelutavat olivat outoja.

Suomalaisten tiedot saamelaisista ovat aina olleet täynnä ennakkokäsityksiä ja uskomuksia. Kuvaava, surullinen luku tästä olivat 1920- ja 1930-luvuilla tehdyt rotuteoreettiset tutkimukset ja mittaukset, joissa mitattiin saamelaisten – toki myös muiden – ominaisuuksia, päänmuotoa kallontilavuutta, silmäkuopan kokoa ym. Nämä tutkijat pitivät itsestään selvänä, että on olemassa ”alempia rotuja” ja ”kulttuurirotuja”. Ei ihme, että monet saamelaiset pyrkivät kaikin keinoin välttämään mittauksia.

Kaikkein eniten lappi- ja saamekuvaa muokkasivat ”lappologit”, tunnetut tutkijat ja kirjoittajat, kuten T. I. Itkonen ja Samuli Paulaharju. Heidänkään kirjoissaan esiintyvät käsitykset eivät kaikki ole tieteellisesti päteviä. Lehtola nimittää ”lapinystäviksi” ja ”saamenystäviksi” innokkaita lapinkävijöitä, virkamiehiä ja matkailijoita. Osa heistä on ollut, ja on nykyäänkin, omaksunut oikeanlaisen suhtautumistavan, mutta osa on ollut ylimielisiä ja käyttäytynyt valtiaan tavoin ja arvostellen. – Mitenkähän lienee meidän, retkeilijöiden ja vaeltajien laita?

Lehtola korostaa, etteivät saamelaisetkaan ole olleet yksimielisiä heitä itseään koskevissa asioissa ja saamelaiset eivät ole yhtenäinen ryhmä.

Kirjan kuvitus on laaja ja erinomainen. Kuvat muodostavat oman tarinansa ja tuovat asioita lukijalle konkreettisen eläväksi. Kuvissa on retkeilijälle tuttuja paikkoja, jopa tuttuja ihmisiä. Kuvista näkyy selvänä tapahtunut muutos: ennen asuinkentät olivat avaria, niitettyjä tai porojen paljaaksi syömiä, nyt on toisin.

1800-luvun lopulta lähtien Lappia alettiin kytkeä kiinteästi Suomen valtioon säädöksillä, maanmittaustyöllä, liikenneyhteyksien kehittämisellä ja hallinnon vahvistamisella. Suomalaisten ja saamelaisten suhde oli monimuotoinen eikä valtio parantanut saamelaisten oloja ja asemaa. ”Suomalainen kolonialismi ei ollut sorron eikä alistamisenkaan historiaa, vaan syrjään työntämisen ja vaientamisen tapa.... saamelaisiin sovellettiin suomalaisen yhteiskunnan lähtökohtia ja arvomaailmaa. Saamelaisen kulttuurin omat perinteet ja käytännöt jätettiin huomiotta.”

Kirja on tiedon järkäle, sopii vain toivoa, että Lehtola jatkaisi tutkimustaan nykyaikaan. Mitään näin laajaa tutkimusta ei ole tehty sitten T. I. Itkosen Suomen lappalaiset -teoksen jälkeen. Saamelaiset suomalaiset on jokaiselle ”lapinystävälle” välttämätön lukukokemus.

Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset suomalaiset – kohtaamisia 1896–1953.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012, 528 s.
ISBN 978-952-222-331-0

Matti Koponen