- Tietoja
-
Kategoria: Kirjoja
-
Julkaistu: 20.05.2014 19:39
-
Kirjoittanut Vesa Luhta
Eero Murtomäki on kärkipään luontokuvauksemme nestori. Hän on yhä seitsenkymppisenä uskomattoman tuottoisa, ja pukannut viimeisten vuosien aikana suurenmoisia luontokirjoja pitkän ja kunniakkaan rivin. Jokainen niistä on pitänyt sisällään mestarillisen intensiivisiä kuvauksia luonnostamme.
Itsestään melua pitämättömänä Murtomäki on kuitenkin samalla vajonnut suuren yleisön tietoisuuden ulkopuolelle. Moni ei tunne häntä enää, vaikka hän ehti nauttia jopa valtion suurinta tunnustuspalkintoa, 15 vuoden mittaista taiteilija-apurahaa. Viime vuonna Murtomäelle myönnettiin Suomen Luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinto elämäntyöstään.
Murtomäki on tullut tunnetuksi merikotkista ja niiden suojelutyöstä kertovista teoksistaan, mutta myös mystiseltä kuulostavan luonnon toisen tietoisuuden etsijänä ja tulkitsijana. Hänellä on edelleen vahva ja yksinkertainen side luontoon, samanlainen joka on ollut metsästäjillä ennen tuliaseiden yleistymistä – nöyrän pyytömiehen asenne.
Uusimmassa teoksessaan Kaarne – tietolintu Murtomäki liikkuu tutussa aiheessa. Jo teoksessaan Mahtilintu yli 20 vuoden takaa hän pohti oman mahtilintunsa merkitystä. Hän oli pitkään luullut tiennäyttäjäkseen uljasta ja uhanalaista merikotkaa, kunnes havahtui tajuamaan korppien merkityksen omalle tietoisuudelleen. Hän tunsi palaavansa kaarnetaajuudelle, käyttäen vanhasta esisuomalaisten ja -saamelaisten noitalinnusta sen vanhempaa nimitystä.
Murtomäki kuljettaakin Kaarne-teoksessaan lukijaa vahvoissa tunnelmissa ja tilannekuvauksissa. Hän on siinäkin mielessä toisenlainen luontokuvaaja, että hänen kirjoissaan edetään tekstin kautta – upeat kuvat vain kuvittavat kerrottua.
Murtomäen luonnossa mikään ei tapahdu sattumalta. Kaikella on tarkoituksensa, kaikella on järkensä, ja ihmisen tehtäväksi jää kokea yksittäiset tapahtumat oman tietoisuutensa mukaan joko arkaaisina ennusmerkkeinä tai vain yksinkertaisena luonnon tarkoituksenmukaisuutena, luonnon omana taiteena. Tässä kontekstissa ihminen on vain pelkkä tarkkailija, merkkien tulkitsija ja itseyden etsijä.
Murtomäen teos on upea kunnianosoitus ihmisten ikiaikaiselle yhteydelle luontokappaleisiin. Tässä tapauksessa teos tekee sitäerityisesti kaarneille, joiden viisautta ja tarkkaavaisuutta ovat ihmetelleet myös luonnontutkijat kautta aikojen. Harvapa tietää esimerkiksi sitä, että korpeilla on yli 70 erilaista ja selvästi eri tilanteisiin liittyvää äännähdystä.
Kirjassa liikutaan samalla Inarin Lapin korppipahdoilla ja Murtomäen kunnioittavasti Romentolaksi kutsumassaan Inarijärven rantametsässä, joka tuo hänelle mieleen Gallen-Kallelan Kullervo-maalauksen ikimetsätunnelman.
Murtomäki pohtii mielellään myös toisenlaisen tietoisuuden merkitystä ja sisältöä. Hän ei kuitenkaan mystifioi luontoa liikaa: Minulle ainoa korkeampi voima, jonka vaikutus on kiistaton, oli aurinko, Päivä, mutta siihenkään ei tarvinnut uskoa, koska sen tiesi. En silti kokenut elämäntapaani mitenkään pinnallisena, sillä sitä rikastivat luonnon kunnioitus, vastuuntunto ja kiitollisuus, että sain olla aikani osa kaikkeutta.
Murtomäen soisi kokevan suuren renessanssin. Jokaisen luontoon ystävyyttä ja veljeyttä kokevan kannattaa kaivaa esiin hänen tuotantoaan. Kaarne-teoksen lisäksi vaikkapa teokset Mahtilintu, Mennyt meissä, Muutos meissä sekä Kurkirannikko.
Eero Murtomäki: Kaarne – tietolintu
Lumimuutos Osuuskunta ja PrioRita, Vaasa 2012
http://www.lumi.fi/
Vesa Luhta
- Tietoja
-
Kategoria: Kirjoja
-
Julkaistu: 18.05.2014 18:14
-
Kirjoittanut Matti Koponen
Kalevi Leppäsen Lapinhullu on erikoinen teos, ei tulisi monellekaan mieleen kirjoittaa tietokirjaa lapinhulluudesta. Tartuin kirjaan suurin odotuksin; vihdoinkin joku kirjoittaa tieteellistä tekstiä retkeilijän rakastamasta aiheesta.
Leppänen määrittää lapinhulluuden avarasti: intohimoinen lapinretkeilijä ja vaeltaja tai Lappiin muuttanut ja siihen syvästi kiintynyt henkilö. Lapinhulluus on mielentila, johon sisältyy rakastumisen kaltaista syvää kiintymystä. Lappi on pyhä paikka, jossa keskeisintä on luonto.
Kirjassa tarkastellaan lapinhulluuden taustaa, historiaa ja käsitteen syntyä. Parikymmentä enemmän tai vähemmän lapinhulluksi nimitettävää henkilöä esitellään. Heistä melkein jokainen on tunnettu henkilö, mahtimiehiä, taiteilijoita, Lappiin muuttaneita ja retkeilijöitä. Kirjoittajalle ei ole tärkeää, mitä henkilö itse omasta lapinhulludestaan ajattelee tai on ajatellut. Kiinnostavia ovat luvut esimerkiksi Millie McKaysta, Anton Niemeierista, Armas Launiksesta, Eeva Kilvestä ja ensimmäisenä kirjassaan v. 1941 lapinhullu-sanaa käyttäneestä Lieselotte Kattwinkelista. Hyvin kulunutta, vanhaa toistavaa tekstiä on K. M. Walleniuksesta, Urho Kekkosesta ja Petronellasta. En oikein ymmärrä, millä tavoin Juha Vainio, Unto Mononen ja Mauri Sariola liittyvät aiheeseen – tekeekö lapinhulluksi se, että kirjoittaa Lappiin sijoittuvan kirjan tai tekee muutaman runon tai laulun Lapista, näitähän em. henkilöt työkseen tekivät. Ovathan he silti voineet olla lapinhulluja, lukijalle vain ei oikein avaudu, millä tavoin.
Tavallisia, vähemmän tunnettuja vaeltajia ja retkeilijöitä kirjaan on päässyt vain kaksi: Sirkka Ikonen, hänkin hyvin lyhyesti, ja kirjoittaja itse. Haastateltaviksi sopivia lapinhulluja olisi kyllä löytynyt mielin määrin vaikkapa Internetin kautta. Mehän niitä kaikkein hulluimpia olemme!
Kirjan aihe on kiinnostava, mutta suuret odotukseni eivät lukemisen mukana täyttyneet. Kirja on kyllä monipuolinen ja perusteellinen ja määritelmä on hyvä. Kirjoittajan ote on tietokirjamainen, lähteetkin on mainittu, lähdeaineisto on laaja, teksti on sujuvaa mutta paikoitellen toistellaan asioita. Minua häiritsi se, että retkeilystä kertovia kirjoja nimitetään eräkirjoiksi. Markku Varis on määrittänyt 2003 tutkimuksessaan Ikävä erätön ilta eräkirjan kaunokirjaksi, jonka pääasiallisena sisältönä on metsästys tai kalastus. Tämän mukaisesti Kullervo Kemppistä ei voi sanoa eräkirjailijaksi. Yksittäisenä outona lauseena pidän sivun 220 toteamusta: ”varsin moni jaksaa patikoida vaikka 50 kilometriä päivässä”. Jaksaakohan! Kirjassa on myös virheitä nimissä ja lähteissä.
Kalevi Leppänen: Lapinhullu. Tarinoita Lappiin rakastuneista.
SKS 2014, 309 s.
ISBN 978-952-222-490-3
Matti Koponen
.jpg)
