Antti Haatajan valokuvanäyttely Täydellistä valoa etsimässä on nähtävillä Siidassa, Inarissa 25.5.-30.9.2012.

"Saamelaistaustainen luontokuvaaja Antti Haataja on katsonut naaleja silmästä silmään korkealla tuulen pieksämillä tunturiylängöillä keskiyön kultaisina hetkinä, nähnyt valaiden saalistavan usvaisissa vuonoissa, kokenut hanhien syysmuuttorynnistyksen tuntureilla, hiihtänyt täysikuun valossa 40 asteen kaamospakkasessa ja tuntenut itsensä äärettömän pieneksi revontulten räjäyttäessä taivaankannen korkealla tuntureiden yllä. Pohjoinen luonto elää kiihkeän kesän täysillä, mutta elämä jatkuu myös kaamoksen pimeydessä. Näyttely vie katsojan Saamenmaan villieläinten vieraaksi korkealta tunturiylängöiltä lumoavalle Jäämerelle."

Käykääpä katsomassa, ette pety.

Siidan sivut http://www.siida.fi/sisalto/nayttelyt/vaihtuvat-nayttelyt-2010/tydellist-valoa-etsimss

Antti Haatajan kuvasivut http://anttihaataja.kuvat.fi/

Vaeltaja oli hankkinut uuden anatomisen rinkan. Sellaisen, joka oli virtaviivainen ja polku-uskottava ja varustettu sen tuhannen soljella ja rensselillä, jotka mystisesti roikkuivat ympäri rinkkaa. Oli paikka integroidulle vesileilille ja jos jonkinlaista hyperventilaatiota. Sellainen reppu, jonka kyllä luulisi olevan hyvä selässä ja soma kantaa.

Uuden rinkan valinta ei ollut vaeltajalle helppo: putkirinkkaan tottuneena vanhan liiton kulkijana hän oli aina katsellut nykyaikaisia rosnia nenänvarttaan pitkin ja tuhahdellut moiselle humpukkiille. Sitten vähä vähältä, jostain syystä, oli mieli alkanu muuttua ja kaiverrella tämä kantolaiteasia. Oliko syynä sitten mainosmiesten seireenilaulu vai se, että vaeltaja ei ollut enää aivan poikanen ja painavan retkivarustuksen kantaminen oli alkanut tuntua raskaalta. Eikö vaelluksesta voisi selvitä helpommmin? Uusien varusteiden hankkimisen myötä putkirinkan sisältökin oli alkanut vajua jopa niin, että vanha palvelija on jo heti jotoksen alussa puolityhjä. Uudet makuuppussit ja -alustat kun olivat, paitsi keveitä ja mukavia nukkua, myös äärettömän pienikokoisia vanhoihin varusteisiin verrattu. Vanha putkirinkka alkoi yksinkertaisesti tuntua liian isolta. Pärjäisikö vaeltaja pienemmällä?

Ja siinä se nyt oli, uusi rinkka. Kevyt ja muodikas, vanhaa kolmisenkymmentä litraa pienempi, anatomikki. Mutta saisiko sen pakattua? Miten siihen mahdutettaisiin kulkijan varusteet ja parin viikon muonat ilman, että lopputulos on pullisteleva himmeli, jonka ulkopuolella roikkuu jos jonkinlaista paistinpannua ja lusikkaa. Ryhdikkäästi seisovan vanhan putkirinkan vierellä se näytti tyhjänä surkealta mytyltä ja vaeltajaa alkoi epäilyttää, oliko tullut tehtyä hirvittävä erehdys. Rimpulareppu!  

Vanha rinkka pakattiin yksinkertaisella menetelmällä: se avattiin ja nakeltiin tavarat sisälle, mitään suurempaa dramatiikkaa toimitukseen ei sisältynyt. Nyt oli selvääkin selvempää, ettei kevytreppua kerta kaikkiaan saisi täytettyä järkevästi tällä tavalla. Oli kehitettävä uusi pakkaamisen asenne. Vaeltaja tuskaili, sillä mikään varuste ei tuntunut löytävän paikkaansa ja uuden repun retkelle valmisteleminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

Nyt oli selkeästi niin, että oli välttämätöntä harkita tarkkaan mitä matkaan ottaisi! Pitäisi karsia puolet sieltä ja toinen puoli täältä. Ei kahta kattilaa mukaan, lautanenkin olisi loppujen lopuksi turha. Ensiapupakkauksesta ei voisi kokonaan luopua, mutta sen saattoi hyvin korvata kahdella laastarille, koska mihinkään sotaan ei kuitenkaan oltu lähdössä. Puolet normaaleista vaihtovaatteista sai myös jäädä pakkaamatta, saippuaa ei kunnon eräjorma välttämättä tarvinnut ja hammasharjasta voisi napsauttaa varren poikki puukolla. Itse puukkokin oli liian iso ja linkkuveitsi saisi sen korvata.

Vaeltajaa alkoi arveluttamaan. Oltiinko nyt siirtymässä arvaamattomille selkosille? Oliko vaeltaja antamassa pirulle pikkusormen lisäksi koko käden olkapäätä myöten? Olisiko hänestä tulossa peräti sellainen ultragrammari? Vaeltaja ei oikein tiennyt mikä ultragrammari oli, mutta näki sielunsa silmin itsensä nulkkaamassa paljakkaa munasillaan titaanilusikka korvan takana.

Kun yömyöhällä rinkka viimein seisoi valmiina seinää vasten ylipakattuna ja muhkuraisena kuin perunoita täynnä oleva juuttisäkki, ei se muistutttanut edes kaukaisesti mainoskuvien virtaviivaista kantolaitetta. Mutta olihan se edes pakattu!

Lukuun ottamatta neljää pakettia näkkileipää, vielä ostamatta olevia tuoretavaroita ja makuupussia, joka oli unohtunut vaatekaappiin roikkumaan.

Timo Ylhäinen
http://asentopaikka.fi

Oli kuljettu tihkussa ja sateessa kauemmin kuin olisi ollut väliksi. Kuivaa vaatekappaletta ei juuri kenelläkään ollut, sillä monen päivän jatkuva sade oli tehnyt tehtävänsä. Tuskin kukaan viitsi sadetakkiakaan pitää, koska nyt satoi vain hiljakseen ja tuntui melko samalta, kastuivatko vaatteet tihkussa ulkoapäin vai hiestä sisältä.

Repun sisältö alkoi pikkuhiljaa kostua. Koska mitään ei pystynyt kuivattamaan nihkeässä syyskuun alkupäivien säässä, alkoi vesi pikkuhiljaa tihkua kaikkiin varusteisiin. Liian aikainen ruska ei oikein jaksanut loistaa ja koivikko oli pikemminkin  vain väsynyt muisto kesästä kuin se kauan odotettu syksyn loisto.

Kulkijoiden askelluksesta saattoi ehkä aistia tiettyä raskautta. Ei vaeltajaa sade yleensä vaivaa, ellei se sitten jatku tolkuttomasti, mutta jossain vaihessa se alkaa pikkuhiljaa syömään miestä ja naista. Tällä kertaa oli tämän kolmikon retki ollut alusta asti, päiväkausia, yhtä tihkussa jutamista. Vesi litisi jo vaelluskenkien sisäpuolella ja varpaiden välissä. Jos ei tunnelma ollut suorastaan masentunut, oli se vähintäänkin hieman alakuloinen.

Ilma ei ollut erityisen kylmä, mutta märät vaatteet ja tuulenhenkäys pitivät huolen siitä, että vähät tauot jäivät lyhyiksi ja reppua hamuttiin selkään jo hetikohta kivelle istahtamisen jälkeen. Väsymys alkoi painaa.

Tänä iltana lähestyttäisiin mäntymetsän rajaa. Se tiesi mahdollisuutta kuivatella: tervastulet! Loue pystyyn joen töyräälle, punainen puu palamaan ja sitten olisi aivan sama, tihutti tai paistoi. Jos siinä vielä tuhdin totin tai toisenkin laittaisi, niin eipä olisi tulilla hiljaista pimeän laskiessa, vaan nuotiolta kuuluisi vilkas sorina. Päivän kokemuksia muisteltaisiin ja koettelemuksille naureskeltaisiin.

Mutta vielä oli matkaa jäljellä. Tunturi muuttui kivikoksi ylöspäin noustessa ja joku ehdotti taukoa. Yksi istui kivelle epäröiden, toinen vain pysähtyi kumartuneena rinkkansa alle. Kolmas kaivoi rautaisannoksen likomärän vaelluspuseron rintataskusta ja tähysi taivaalle: tuulen päältä kirkastui.

Puhuri repi aukkoja pilveen ja riepotti pilvenlonkia. Äkkiä maisema aukeni. Kolmikko hätkähti kuin ihmetyksestä, kun maisema kylpi valossa: aurinko!

Sitten, ikäänkuin joku olisi kiusoitellut ja kurillaan pitänyt kulkijoita pilkkanaan, pilviverho sulkeutui ja harmaus palasi.

Kasvoilla häivähti hetken epäusko, pettymyskin. Mutta sitten, kun rinkat taas nostettiin selkään ja suunnattiin kohti jokivartta, karehti jo jokaisen suupielessä voittajan hymy.

Timo Ylhäinen
http://www.asentopaikka.fi