Kotipihan nurkilta - aina ei tarvitse mennä kauas

Kolin maisemahiihto – kauneutta roppakaupalla

Lähden nousemaan Kolin Luontokeskuksen luota kohti Akka-Kolin huippua. Nousu ei ole pitkä mutta jyrkkä se on, ottaa henkeen. Helpointa olisi luistella mutta en jaksa ja perinteisellä sukset lipsuvat, ruisleipä olisi paras pitovoide. Huipulla on pysähdyttävä ihailemaan kuulua kansallismaisemaa, lumiset kuuset ympärillä, Pielisen pinta kaksi ja puoli sataa metriä alempana. Ei ihme, että täällä viihtyivät Sibelius, Järnefelt, Halonen ja monet muut kuulut taiteilijat.

Kansallismaisemaa

 

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna hiihdettävää Kolin maisemahiihtoa mainostetaan Suomen kauneimmaksi laturetkeksi. Samaa sanotaan viikkoa myöhemmin samoilla laduilla sivakoitavasta Ahman hiihdosta. Useita kertoja mukana olleena en voi kieltää mainoslauseen paikkansa pitävyyttä, kauneudesta saa nauttia täysin siemauksin.

Nousua riittää

 

Kolin laturetkillä ei hiihdetä kilpaa, ei ole numerolappuakaan rinnassa. Saa lähteä laduille aamupäivän aikana milloin itselle sopii, lähtöpaikkojakin on useita. Syntyy miellyttävä kokemus: voi hiihdellä omaan tahtiin ja omassa rauhassa – jos haluaa. Vaikka hiihtäjiä on paljon, tänäänkin yli 400, ei ole tungosta. On valittavana jokaisen kunnolle ja taidoille sopivat ladut, viidestä kilometristä seitsemäänkymmeneen. Korkeuserot ovat suuret, jopa 200 metriä. Nousut ovat pitkiä ja jyrkkiä, kuntoa tarvitaan. Monet laskut, varsinkin Kolin ns. ylälatujen alamäet, ovat kovavauhtisia ja vaikeita. Sinne ei pidä lähteä, jos ei varmasti pysty laskemaan vaikeita, mutkaisia alamäkiä ja jarruttamaan vauhtia pahimmissa paikoissa. Ainakin yksi hiihtäjä joutui tänäkin vuonna jättämään leikin kesken kaaduttuaan pahasti. Onneksi voi valita helppojakin reittejä eikä tarvitse hiihtää vaikeimpia latuja.

Kolin ahoilla on vanhoja rakennuksia

 

Yleensä maaliskuun alussa Kolin vaaroja peittää runsas tykkylumi, joka tekee maiseman upeaksi varsinkin vaarojen huipuilla. Tänä talvena tykkylunta ei ollut enää paljoa muutaman lämpimän, aurinkoisen päivän jälkeen. Mutta vielä lumista ja jäistä nähtävää riitti.

Jääurut

 

Minusta Kolin latujen kauneimmat maisemat ovat Räsävaaralla. Sinne nousu ottaa hartioihin, selkään, käsiin ja henkeen. 170 metriä nousua ylöspäin reilun kilometrin matkalla, kuin tunturille nousisi. Mutta maisemat ylhäällä palkitsevat vaivan. Entinen Kolin ukko on sanonut Räsävaaran maisemien olevan kuin taivaassa olisi. Liekö totta, jää vielä näkemättä. Kiipeän puolisen kilometriä ladulta poiketen vaaran huipulle. Täällä on hiljaista, kaunista, tykkylumiset kuuset, ja avara näkymä Pieliselle.

Näkymä Räsävaaralta

 

Jos pitää laturetkistä, yksi parhaista on Kolin maisemahiihto tai Ahman hiihto.

 

 

Matti Koponen

Huhtikuun Hanhia

 

Työviikko on ohi. Nopea kellokortin leimaus ja istahdan työpaikkani pihalla odottavaan autooni. Autossa on odottanut koko päivän valmiiksi pakattu reppu. Eväitä, kameravarusteet, piilokojun kangas ja makuupussi. On huhtikuun 20. päivä vuonna 1990. Parin tunnin ajomatkan jälkeen olen metsähallituksen mailla, usean suolakeuden muodostamassa mosaiikissa. Metsät alueelta on hakattu pois jo aikoja sitten, mutta suot ovat vielä lähes luonnontilaisia. Määränpääni on Vihtanevan keskellä oleva metsäsaareke, missä nököttää piskuinen kämppä. Päätän kuitenkin käydä ensin Vihtanevan eteläpuolella olevalla suolla.

 

 

Kun pääsen lähelle suon reunaa, huomaan tutun joutsenen pesän olevan taas varattuna. Kauempaa suolta kuuluu lokkikolonian mekastus ja aina valpas liro aloittaa varoittelun. Hautovan joutsenen pää nousee salamana pystyyn ja tarkat silmät alkavat haravoida ympäristöä. En halua häiritä kansallislintumme pesimärauhaa, vaan vetäydyn matalana takaisin rämemäntyjen suojaan. Järripeippo ja kulorastas laulavat rämeellä kun astelen kevein mielin kohti autoa. Mukavaa, että joutsenet ovat taas pesimässä suolla!

Ajan autolla lyhyen pätkän ja jätän sen vanhan savottakämpän pihaan. Reppu selkään ja kompassisuunta suon laitaan. Metsässä kävellessäni muistelen ensimmäistä käyntiä tuolla mukavalla asumuksella. Ikivanhassa kämppäkirjassa oli päivämäärämerkintöjä aina 1950-luvulta asti. Kirjoitukset susista ja kotkista säväyttivät kirjan nuorta lukijaa. Vähitellen merkinnöistä alkoi näkyä huoli alueen kohtalosta. Metsäautotieverkosto rakennettiin ja sitä myötä ikimetsät savotoitiin. Kämppä oli muutaman eräretkeilijän vakiokohde ja seinillä oli mustavalkoisia valokuvia teeristä ja hirvistä. Lopulta nuo retkeilijät saivat tarpeekseen alueen muuttumisesta rauhattomaksi. Viimeisessä tunteikkaassa jäähyväiskirjoituksessa Alpo ilmoitti lähtevänsä syvemmille saloille, Elimyssaloon.

Etenen metsässä verkkaisesti ja kun saavun nevan laitaan, ilta alkaa jo hämärtää. Kaukana horisontissa näkyy metsäsaareke, sekä suuri mänty, jonka juurella on määränpääni. Matkaa on vielä yli kilometri ja koko matka koostuu vetisestä suosta. Aikaa kuluu rimpiä kierrellessä ja lopulta alkaa olla niin pimeää, että rimmet näkyvät valon kajoa vasten vaaleina laikkuina suon pinnassa. Eteneminen käy vaikeaksi, haparoivaksi. Otsalamppua en tuolloin vielä omistanut. Äkkiä ympäriltäni alkaa kuulua nenäsointista kaakatusta! Jähmetyn paikoilleni. Olen kävellyt pimeydessä keskelle metsähanhitokkaa. Ilmeisesti pimeydestä johtuen hanhet eivät ole varmoja, mikä hahmo liikkuu suolla. Pikaisen palaverin paikka, mitä teen...? Yritänkö pimeydessä vielä kämpälle, houkutteleva ajatus! Lämmin ilta tulipaikalla ja kämpässä tunnelmoiden. Toisaalta olen jo valmiiksi suolla ja hanhet ympärillä.

Päätän jäädä suolle. Riisun varovasti repun ja kaivan kojukankaan esille. Ripustan kojun allikon reunalla olevan suomännyn oksaan. Tummenevalla taivaalla tähdet näkyvät yhä selvemmin. Auringon toiminta on ollut aktiivista ja näen useita tähdenlentoja taivaalla. Selkeän yön vuoksi

lämpötila laskee nopeasti. Livahdan yön pimeydessä sisälle kankaiseen kojuun. Asetan kameran jalustalle ja pystytän sen kuvausaukon eteen. Reppuna minulla on pilkkijakkara, jossa on valmiina myös istuin. Kojua ei ole tarkoitettu majoittumiseen, eli se on siihen liian ahdas. Käperryn jonkinlaiseen nukkuma-asentoon kojussa. En kuitenkaan mene makuupussiin, sillä en halua sen vahingossakaan kastuvan. Loppuyö menee jonkinlaisessa horteessa. Epämukava asento ja kylmyys tekevät nukkumisesta lähes mahdottomuuden.

 

 

Aamun valjetessa suon yllä lepää sumu. Kameran valotusmittarin viisari nousee tuskallisen hitaasti. Hanhet nukkuvat allikon reunalla yhdellä jalalla, pää selkää vasten. Koju antaa jonkinlaista suojaa kylmältä, silti kylmänväreet hiipivät pitkin selkää. Aurinko nousee vääjäämättä ja pystyn jo ottamaan ensimmäisiä kuvia. Hanhet laskeutuvat mättäiltä sulavasti veteen ja aloittavat aamuruokailun. Parvesta kuuluu leppoisaa rupattelua. Välillä kuitenkin tunteet kiehahtavat ja äänensävy muuttuu äkäiseksi. Rimmen reunoilla ruokailee myös kahlaajia. Liro on autuaallisen tietämätön kuvaajasta ja valkoviklo etsii mättään reunasta hyönteisiä. Liikutan kameran objektiivia liian nopeasti väärässä tilanteessa ja valkoviklo jähmettyy tuijottamaan objektiivia. Hetken päästä se jatkaa kuitenkin normaalisti ruokailua.

 

 

 

 

 

Aamupäivä on jo pitkällä. Kojussa on jo mukavan lämmintä. Hanhet käyvät välillä lähellä kojua, kamera raksuttaa kuvia harvakseltaan. Lainassani on serkun Venäläinen 500 millinen peiliteleobjektiivi, joka ei ole yhteydessä kameran valotusmittariin. Joudun himmentämään aukkoa manuaalisesti, joka hidastaa kuvausta. Hanhiin iskee vähitellen rauhattomuus. Kaulat nousevat pystyyn ja kaikki alkavat äännellä. Ne ovat muuttomatkalla ja muuttovietti herää. Äkkiä yksi hanhista nousee lentoon, paikan täyttää kiivas hanhien pajatus ja hetkessä rimpi on tyhjä. Jostain taustalta kuuluu loittoneva hanhiparven ääntely. Se oli siinä! Kun kömmin ulos kirkkaaseen kevään aamupäivään, tavipari nousee läheltäni hätäisesti lentoon. Näen nyt päivänvalossa paikan, johon illalla haparoiden saavuin. Oho! Jos olisin jatkanut jännettä parikymmentä metriä eteenpäin, olisin pudonnut syvään, vanhaan ojaan. Onneksi päätin jäädä suolle!

 

 

Kerään tavarat kokoon ja jatkan mutkittelevan matkan kämpälle. En ole syönyt eilisen iltapäivän jälkeen mitään ja vatsa pitää melkoista meteliä! Hernekeitto ja ruisleipä maistuvat nyt todella hyvälle. Istun illalla kämpän edustalla nuotiolla. Tulee koko reissun huipennus. Takanani lentää jokin suuri lintu, joka laskeutuu hetkeksi suureen mäntyyn. Käännyn katsomaan ja maakotka huomaa minut nuotiolla. Se jatkaa välittömästi lentoa suolle ja liitää rimpialueen yli, missä aamulla

olin kuvaamassa. Nukahdan erityisen väsyneenä illalla makuupussiin kämpän lämmössä. Väsyneenä ja onnellisena hienon päivän muistot mielessäni!

 

 

Timo Hämäläinen

 

(Kuvat on skannattu dioista)