Kotipihan nurkilta - aina ei tarvitse mennä kauas

Harmaan sävyjä

Sulavasta lumesta tulee ruman harmaata, kun siihen talven mittaan kertynyt lika paljastuu. Lumen väri muuttuu sivuseikaksi siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lumikello tai krookus pilkistää esiin. Kevään ensimmäiset kukat hurmaavat joka vuosi. Käyn tuijottelemassa niitä monta kertaa päivässä, otan kuvia ja ihmettelen. Kesällä yksittäisten kukkien kauneus hukkuu niiden runsauteen, on niin paljon värejä ja auringon häikäisyä.

Odotin sydänkesällä linja-autoa nuhjuisessa ja vähän rähjäisessäkin maaseututaajamassa. Linja-autopysäkin takana oli epämääräinen pusikoiden reunustama hiekkakenttä kuoppineen ja lätäköineen. Harmaa varpusparvi hyppelehti kentällä. Linja-auto oli myöhässä ja jäin katselemaan varpusia paremman tekemisen puutteessa.

Huomasin yllättäen, että mitättöminä pidetyt varpuset olivat hyvin määrätietoista ja arvonsa tuntevaa väkeä. Niillä oli niin paljon tärkeitä tehtäviä, että lorvailuun ei ollut aikaa. Piti etsiä ruokaa, joten nokat tikuttivat ahkerasti pölyävää maata. Oli otettava hiekkakylpyjä ja ryypättävä vettä lätäköstä. Varpusväki oli järjestäytynyt hyvin, sillä välillä otettiin mittaa siitä kuka on pomo. Kun västäräkki saapui samoille apajille, varpuset lähettivät sen yksissä tuumiiin toisiin maisemiin.

Elokuussa Veera-myrsky harvensi kotiamme ympäröiviä metsiä kovalla kädellä. Metsäkoneet hurisivat lähistöllä aamuvarhaisesta pitkälle iltaan. Yhden naapurin metsässä myrskyn jäljet ovat vielä siistimättä. Lähtiessäni pari päivää sitten töihin aamupimeällä, huomasin tummien puunrunkojen välissä valonpilkettä. Olisiko siellä nyt metsäkone raivaustöissä? Ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Seuraavana aamuna sama toistui.

Ymmärsin vihdoin, että siellä pimeässä pilkotti tähti. Haluan uskoa lapsellisesti, että se vilkuttaa terveisiä rakkaalta ystävämummolta, jonka poisnukkumisesta juuri kuulin. Mummolla ei ollut omaa pihaa, sillä hän asui betoninharmaassa kerrostalossa. Mummon ikkunalaudalla hehkui ihania ruusuja.

Maarit Nisu


Lumotut aamut

Sananlaskussa sanotaan, että ilta on aamua viisaampi. Minun elämässäni on toisin. Aamuni ovat iltoja viisaampia ja kauniimpia.

Urhoollisuuskoe

Kulkuri minussa halusi nukkua yön kesäniityllä taivasalla. Porokoirani Silva pääsi mukaan juhannusretkelle.



Iltapalaa söimme auringon laskiessa Kolin Likolahden nuotiopaikalla.



Olin valinnut yöpymispaikakseni viereisen Mustanahon niityn. Siellä oli lato, jos sade sattuisi yllättämään. Levitin makuualustan ladon läheisyyteen ja kömmin makuupussiin.



Kesän valju kuu tarkkaili puuhiani Mäkrän kupeelta. Silva asettui hieman kummissaan viereeni. Kun se tajusi, että emäntä todella aikoo nukkua tässä keskellä niittyä, koiran ikiaikaiset vaistot heräsivät. Silva kohottautui ja veti vainua eri suuntiin. Nähtävästi kuonoon ei tullut mitään hälyttäviä viestejä, koska se käpertyi kylkeeni. Aamuviileä juuri ennen auringonnousua herätti meidät. Kiipesimme kilpaa auringon kanssa Kolin rinteitä Tarhapuron kautta Mäkränaholle.

 






Aamuauringon kultaa

Kolin Ikolanahon pikkumökki on ollut usein majapaikkani valokuvausretkilläni. Vaikka suljin mökin ikkunaluukut, valo ei antanut minun nukkua aamuyöstä. Päätin lähteä kiipeämään Mäkrälle. Heinäkuun haaleneva kuu saatteli minua huipulle. Pielisen takaa aurinko riensi toivottamaan lämpimästi tervetulleeksi. Olin kunniavieras maahisten ja keijujen keskikesän juhlassa.




 

 



Suru ja lohtu

Keväällä 2009 löysin onneni punaisen tuvan Käränkänlammen rannalta Loma-Kolilta. Hetken minulla oli kaikki: aurinkoinen piha nurmennukkineen ja kukkineen, rauhaisa rantasauna ja kirkasvetinen lampi, vieressä tuoksuva suo, jossa voin kuunnella kelon kitinää. Kaikki tämä jylhän, louhikkoisen Käränkänvaaran sylissä.



Syksy toi metsäkoneen, kaivurin ja dynamiitin. Murskattu maa vyöryi kohti rantasaunaani.



Marraskuussa kuoli vuokraisäntäni Kolin Tuomo, joka oli taistellut Kolin kansallispuiston puolesta ja taisteli viimeiseen asti myös Käränkän maiseman puolesta. Marraskuun päivät, illat ja yöt olivat kuin sotkettu, upottava, musta maa. Sydämeni oli jäänyt puristuksiin räjäytettyjen kalliolohkareiden alle. Tuli ilta, jolloin tuntui, että oli liian pimeää, liian raskasta.

 



 

Heräsin lumottuun aamuun. Pakkanen, kuu ja aurinko olivat pukeneet raiskatun maan silkkeihin kuin morsiamen. Tunsin olevani samaan aikaan sekä häissä että hautajaisissa. Kuu suuteli vasenta poskeani ja aurinko oikeaa.

Kirsti Hassinen

www.suakkuna.net

Lisää kuvia tarinasta ja Kirstin näyttelystä

http://www.suakkuna.net/suakkunoita/melkein_miikkulassa.html