Tulilla
- Tietoja
- Kategoria: Kotipihan nurkilta
- Julkaistu: 08.01.2010 14:08
- Kirjoittanut Maria Haakana
Yritän nousta rekeen, mutta siitä ei vaan tule mitään, on niin paljon villavaatetta topan alla. Heikki auttaa nostamalla jalasta ja ährään itteni istumaan rekeen. Heikki hakee Akin. Tuoksuu samalla hyvältä hevoselta ja hevosen paskalta. Kuivunutta vanhaa lantaa roikkuu suomenhevosen takajalasta klumppuina.
Katselen kun Heikki valjastaa Akin. Tutut vaiheet ja liikkeet seuraavat toisiaan, länget ja luokki löytävät paikkansa, ketjut, remmit ja aisat. Pappa ähisee ja räkii, tervatut keuhkot eivät tykkää kuivasta talvi-ilmasta.
Puolessa välin Heikki lepää ja sytyttää piipun. Saan imaista pari kertaa. Se on vähän liian vahvaa, toinen silmäni vähän valuu, mutta hyvää se on. Piippu haisee hyvälle, papan vaatteet haisevat samalla pahalle, raikkaalle, puulle ja hevoselle.
Pappa laittaa lampaantaljan polvilleni. En tykkää siitä, se haisee navetalle, mutta en sano mitään. Haluan päästä mettään.
Saan ohjat heti kun lähdemme pihasta. On niin mahtavaa saada ajaa hevosta. Tunnen itseni tärkeäksi. Paksuissa lapasissani on jääklumppuja, mutta sormet ovat ihan lämpimät. Tie on valkoinen jäästä, autot ohittavat varovasti. Aki ei jaksa välittää. – Jälkikäteen voi tietenkin kysyä, että ajoinko minä vai tiesikö hevonen minne mennään.
Pappa auttaa kun käännytään ajotieltä mettätielle ja toisen kerran kun pitäisi kääntyä auratulta tieltä penkan yli lumen täyttämälle mettätielle. Aki yrittää protestoida, ei vanha hevonen jaksaisi syvässä lumessa vetää. Pappa noituu, ottaa toisella kädellä kiinni minusta, toisella suitsista. Hevonen vetää reen penkan yli ja sen jälkeen reki sukeltaa lumeen, pidän kaksin käsin kiinni etten tippuisi reestä. On jännittävää ja vähän vaarallista.
Metsässä on valtavasti lunta. Se on painanut nuoret koivut kaariksi maahan saakka. Etenemme hitaasti kilometrin verran. Hevonen höyryää, pappa sytyttää piipun. Pari kertaa hevonen kompuroi kantoihin tai kavio luistaa. Etenemme hevosen tahtiin.
Aki vetää rankakuorman viereen. Pappa nousee reestä, kahlaa lumessa, heittää loimen Akin päälle ja heinäsäkin turvan eteen. Taputtaa hevostaan ohimennen.
Pappa ottaa kirveen, kolkuttelee aikansa. Valutan itteni reestä, lunta on kainaloihini saakka, konttaan ja kiemurtelen kuopalle, jonka pappa on potkinut tulta varten. Saan sytyttää tikulla tuohen ja tökätä sen syttyyn oikeaan paikkaan. Papan tulet syttyivät aina yhdellä tikulla.
Istun lampaantaljalla ja katselen tulta. Pappa riisuu takkinsa ja heittelee hiljalleen lumisia rankoja rekeen. Tikka hakkaa syötävää. Aikaa on.
Pappa räkii ja keuhkot vaativat taukoa ja piippua. Repusta löytyy voileipiä voipaperissa, airam ja mehupullo. En kovin tykkää viinimarjamehusta, mutta juon kun janottaa. Voileivissä on sipulimakkaraa. Pappa tietää, että en sitä syö ja ottaa makkarat leivältäni kun olen niitä aikani liikkumatta tuijottanut. Mummon leipä ja puolsenttiä voita on hyvää. Saan juoda kahvista loput, sen mihin sokeripala ei ole vielä sulanut. Nuolen molemmat hotapulverin paperit kuten aina tähän aikaan päivästä. Katselemme tulta, minä torkahdan.
Herään kun pappa heittelee rankoja kuormaan, raahaan itteni Akin luo, se tönäsee mua turvallaan. Tipun lumeen istumaan, ähisen itteni savuun sammuvan nuotion ääreen.
Seuraavana talvena joudun kouluun. Katselen ikkunasta ulos ja itkettää. Miten Heikki ja Aki pärjäävät ilman minua, miten minä ilman heitä.