- kokemuksia kotipoluilta koirien kanssa.

Aluksi:

Minulla on ollut kaksi koiraa. Tyttökoira täyttää 13 -vuotta ja poikakoirani hautasin vuonna 2007. Silloin se oli 12-vuotias. Olen siis elänyt nämä vuodet lähes jokaisena päivänä koirankuonolaisten parissa ja tänäänkin tyttökoirani kanssa. Ulkoilulenkkimme ja retkemme suuntautuvat usein Nuuksion kansallispuistoon ja kotinurkkien pelloille, lammille ja pienelle joelle. Olen koirankuonolaisten kanssa vuosien varrella törmännyt moniin eläimiin, jotka olisivat varmasti jääneet minulta huomaamatta. Ainoastaan lentäviä siivekkäitten havainnoimisessa olen parempi ja silloinkin niitten pitää lentää.

Minua kiehtoo aloittaa pieni tarinasarja koirankounolaisten minulle järjestämistä yllätyksistä ja muistella tilanteita, kun kohtasimme sattumoisin metsän ja pellon ja vesistöjen eläimiä. Tarinoissani olen ajatuksellisten kuvien maalailija ja omien muistojen metsästäjä. Oikeaa metsästystä en ole koskaan harrastanut. Koiranikin ovat tavallisia keskikokoisia seura- ja pihakoiria. En halua paljastaa niitten rotua, ettei kukaan ryhtyisi vertailemaan omiin koiriinsa.

Olen kohdellut koiriani reilusti, mutta koirani eivät ole saaneet koskaan perheessä ”äidin ja isin pikku kullanmurun roolia” vaan eläneet aidosti koiran elämää. Minä olen sallinut koirakuonolaisten latkia kuralätäköistä, hotkia rannalle viskottuja kaloja tai käydä riistamiesten teuraskuopan reunalla omalla ”snakarillaan”. Koirani ovat olleet täysin terveitä. Ne ovat koirarotuisia perheenjäseniä, mutta pysyvät laumassa vain koirina. Alfauroskin on olemassa… siis minä.

Kerron tarinoissa mieleeni jääneistä eläinkohtaamisista ja kalareissuista, joissa tärkeää roolissa ovat sattuman kautta koirankuonolaiset. Koirillani on toki kutsumanimet, mutta tarinoissa ne esiintyvät poika- ja tyttökoira yleisnimillä.

Kohtaaminen hirven kanssa

Olin isyysvapaalla. Tyttäreni Aino oli puolivuotias ja imi tyytyväisenä tuttipulloa vauvarinkassa selässäni. Poikakoira ja tyttökoira vetivät hihnat kireänä risukkoisessa rinteessä. Minulla oli toisessa kädessä sienikori ja varoin etteivät oksat iske Ainoa kasvoihin. Päästin koirat irti, niin kulku helpottui.

Poikakoira ampaisi tiehensä, tyttökoira seuraili lähellä. Parin minuutin kuluttua rinteessä alkoi kuulua rytmikästä haukkumista. Aivan kuin kahta höylättyä lautaa lyötäisiin metronomin tarkkuudella vastakkain; - klap, - klap, - klap.

Manailin mielessäni - poikakoira juoksi vapaana. Tunnistin hirvihaukun ja odotin pian näkeväni koirani tappelussa Norjan harmaan pystykorvan kanssa. Kun lähestyin haukkua, jouduin sitomaan tyttökoiran puuhun, niin kiihkeästi se hyöri. – Nyt oli päästävä heti estämään rähäkkää. Poikakoira oli pahasti urosviettinen eikä antanut vieraille uroksille armoa vaan aloitti heti tappelun.

Haukku kuului pienen kukkulan takaa.. - Klap,- klap ,- klap, metsä raikasi.

Nyppylän päältä näin sarvettoman kaksivuotiaan hirven parinkymmenen metrin päässä. Hirvi tuijotti hievahtamatta minun suuntaani. Poikakoiraa en nähnyt, en myöskään hirveä haukkuvaa norjalaista. Korvissani soi vain räjähtävä rytmikäs haukku. - Kas kiven takanahan liehui häntä kuin metronomin heiluri.

Hirvi tuijotti lumoutuneena häntää. Kiersin kiven. Haukkuja olikin poikakoira. Vaistomaisesti menin koirani luo. Hirvi näki minut, mutta ei hievahtanut. Se oli kuin hypnoosissa. Tavoitin koirani pannan. Silloin haukun rytmi hajosi ja häntä pysähtyi. Hirvi ei epäröinyt vaan loikki hiljaa risunkaan katkeamatta kukkulan taakse pakoon.

Kehuin poikakoiraan. Hirveä se ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli paljastanut minulle itsestään uuden piirteen. Rotulinjojen läpi sen riistavietti oli säilynyt geeneissä. Arvostin poikakoirani kykyä enemmän kuin sen kasvattaja poikakoiran valiosertejä. Tyttökoirankin onnistuin löytämään parinsadan metrin päästä haapaan sidottuna. Sitä hihnasta irrottaessani jokin kivessä kolahti. Näin miten tyhjä tuttipullo kimposi ilmaan. Aino sen heitti. Toivoin, että Ainokin olisi nähnyt hirven.

Seuraavassa lehdessä kerron koirankuonolaisista ja mäyrästä

/ Vesa

Katso, tuosta on mennyt riekko joen yli. Mene sinäkin

Tämä tapahtui muutama vuosi sitten.
Olin liikkunut jo pitkin syksyä ravinnonhakumatkoilla saamatta saalista. Oli jo se aika syksystä jolloin lammet ja hiljaa virtaavat fielbmat alkoivat saamaan jääpeitettä.

Sääennuste oli luvannut tuulista ja jopa lauhtuvaa seuraavaksi päiväksi. Pakkasta oli lähtiessä liki parikymmentä. Päivemmällä sitten alkoi tuuleskella ja lauhtumistakin ilmeni kun siirryttiin hämärää kohden. Vai johtuiko hämärtyminen lisääntyvästä pilvipeitteestä.

Joka tapauksessa oltiin kuljettu kaverin kanssa aamukahdeksasta alkaen. Aikanaan pistin tulet ja kaverikin tuli siihen aterioimaan. Tulilla on aina myös aikaa tarinointiin. Niinpä kerroin kaverilleni kuinka olin aikoinani liikkunut hänen isävainajansa näitä samoja selkosia.

Siitä sitten aikanaan lähdettiin liikkeelle. Kaverini painui lähelle puurajaa. Minä taas ryhdyin kiertämään Harab-joen toista puolta. Ylitys hoitui kivuttomasti kapeasta kohdasta loikkaamalla. Mutta takaisin tullessa kulkeuduin pienen lompolon kohdalle pajukkoon. Jää näytti varsin hauraalta, mutta sitten alkoi sarvipää kuiskimaan korvaani:

”Katso tuosta on mennyt riekko joen yli. Mene sinäkin”.

Astuin jäälle joka oli hengettömän ohutta komojäätä.  Putosin saman tien jään läpi. Seurauksella että isot naakimis-nutukkaani täyttyivät oitis vedestä. Onneksi en pudonnut keskelle jokea vaan käteni ylsivät jollain tavalla penkalle. Elämä lipui pilakuvina silmien editse. Tunnustelin herkillä varpaillani joen pohjaa kuin jättiläisrapu. Tunsin, että oikean jalan alla on jonkin verran kovempaa. Vasen tuntui olevan mudan päällä. Otin repun selästä ja laitoin sen rannalle. Kun reppu näytti olevan auki otin repusta muovikupin ja ryyppäsin vettä kun kerran olin joessa. Tämä ihan vain sisäisen nestetasapainoni vuoksi.  Saman tien huuhtelin myös kahvipannun. Tehtyäni nämä toimet ponnistin enemmän oikealla jalalla ja äärettömän vahvat käsivarteni vipusivat minut ylös märästä joesta.

Jo toisen kerran voimat ovat olleet hyödyksi. Ensimmäinen kertahan oli se kun valtavan ukkospuuska riepotteli veneitä Lossisuvannossa samaan aikaan kun soutelin suvantoa. Aioin soittaa kaverilleni tai pistää muutaman tekstarin mutta kännykkäni oli kastunut. Avasin sen nopeasti ja puhalsin voimieni mukaan puhelimeen, kun olin ottanut ensin akun pois. Tuossa vaiheessa kävi niin että puhallukseni voimasta sim-kortti lensi jokeen. Ymmärrätte varmaan etten lähtenyt sitä sieltä sukeltelemaan. Tein kylmän rauhallisesti viiltävän analyysin tilanteesta. Tulia oli turha ruveta tekemään. Koska kukaan ei tulisi vaikka istuisin maailman tappiin asti tulilla. Päätin lähteä tallustamaan tietä kohden ja liikkua vain sen verran, että pysyisin lämpimänä. Ryntäilyyn ei ollut tässä vaiheessa varaa.

Alussa oli hyytävä tunne, mutta kun patikoin autoa kohti niin ei se nyt niin pahalta tuntunut. Kun lyhyt ja ytimekäs mies putoaa puolitoistametriseen veteen paukkupakkasilla on hän suhteellisen märkä. Kuusi kilometriä voisi olla monelle turhan pitkä matka patikoida märissä vaatteissa. Koko ajan olin henkisesti varustautunut kytkemään meille metsän eläimille ominaisen lihasvärinä-hätälämmityksen päälle. Tullessa mietin tarkkaillessani maastoa jos vaikka hirvi näkyisi niin ammuttavahan se olisi. Tarkistin myös aseen siltä varalta. Umpijäässä oleva kiikari ja paanteessa olevat lukko- ja liipasinsysteemit neuvoivat olemaan välittämättä hirvistä. Pian istuisin lauteilla hirvikiväärin ja nutukkaiden kanssa. Tiellä saatoin huomata, että nutukkaani olivat täydellisessä paanteessa. Ei siis ihme kun avannosta tien laitaan patikointi vei yli kaksi tuntia. Eli elämää metsissä on jatkuvasti. Vaikka myönnettävä on, että ihminen hieman vakavoituu talvisessa joessa. Eikä pelkästään siitä syystä, että povessa olleesta kartasta oli tullut selluloosaa.

Aslak Pieski
http://www.tenojoki.fi/tenopaasivut/aslak