Elokuussa 1995 olimme vaelluksella Kessissä. Kuljimme Kessijärven kautta Nammijärvelle, Piilolan autiotuvalle ja kävimme tutustumassa Mauri Morottajan pihapiiriin. Jouduimme pitämään sadetta Matti Uula Sarren talossa Kivijärvellä. Oli sateinen päivä ja märkinä ja väsyneinä tulimme illan suussa Inarijärven rantaan Kuoskervuonolle, johon meillä oli tarkoitus leiriytyä. Vuonon pohjukassa, juuri siinä mihin olimme aikoneet tehdä asennon, oli leiriytynyt veneilevä vanhahko pariskunta. Olimme niin lähellä heitä, ettei ohi voinut mennä tervehtimättä. Huulilta pääsi kirous: ”Pitääkö noiden kanssa keskustella.” Tultuamme heidän luokseen rouva ojensi kätensä ja esittäytyi: ”Anja Frilander.” Emme osanneet aavistaa, että keskustelumme tulisi kestämään lähes viisitoista vuotta!

Näin tapasimme Anja ja Veikko Frilanderin. Jäimme heidän asennolleen. Jo ensitapaaminen oli ollut erikoinen, eihän vaelluksella ole tapana ensimmäiseksi esittäytyä. Frilandereilla se vain kuului asiaan; oli itsestään selvää, että vieraille esitellään itsensä. Paistoimme Veikon pyytämää harjusta, joimme kahvia ja tarinoimme. Kävi ilmi, että he olivat olleet monessa mukana, asuneet pitkään Ruotsissa ja nyt olivat eläkkeellä. Molemmilla oli pahoja ongelmia terveytensä kanssa. He olivat vuosikymmeniä sitten tulleet automatkallaan Inariin ja menneet tuntemattomasta talosta kysymään mahdollisuutta yöpyä teltassa. Anja ja Veikko olivat vuosia myöhemmin ostaneet Lapista tontin. Ja nyt 70-vuotiaina he rakensivat mökkiä Inariin. Mökin rakentaminen oli kestänyt useita vuosia, mutta nyt se oli melkein valmis. Jäimme koko illaksi Kuoskervuonon perukkaan. Kuuntelimme tarinoita ja elämänvaiheita, sinunkaupatkin tehtiin. Varsinkin Anja osoittautui loistavaksi tarinankertojaksi. Koko illan he tekivät pois lähtöä, me suorastaan toivoimme sitä. Olisimme halunneet yksin omistaa koko Kuoskervuonon ja pystyttää teltan veden äärelle lähelle nuotiota. Ilta vaihtui yöksi. Anja ja Veikko asettuivat pötköttämään sadekatoksen alle. Anja kietoi kätensä Veikon ympärille. ”Kun sinä pidät kättäsi noin, tiedän sinun rakastavan minua”, totesi Veikko hellästi. Puolen yön aikoihin pystytimme telttamme ylärinteelle. Aamulla Anja ja Veikko kertoivat nukkuneensa paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Anja ja Veikko Kuoskervuonolla

Heräsimme ääniin. Ajattelimme vieläkin toiveikkaasti: nyt ne lähtevät! Kun kurkistimme teltan oviaukosta, näimme heidän raahaavan kaasupulloa ja -keitintä sadekatoksen lähelle. Arvasimme, etteivät he lähde moneen tuntiin. Menimme aamupalatarvikkeinemme rantaan, sytytimme nuotion ja keitimme puuron ja kahvin. Anja tarjoili sipulipiirakkaa. ”Lapsena oli puutetta ruoasta, nyt pidän huolen siitä, että sitä on reilusti”, totesi Anja. Kerroimme reittisuunnitelmistamme. Anja ja Veikko kauhistelivat rinkkojemme painoa ja pitkiä päivämatkojamme. Kyselimme, kuinka he uskaltavat veneillä, kun kummankaan terveys ei ole hyvä. Saimme harkitun vastauksen: ”Olemme puhuneet siitä paljon. Jos meille, tai toiselle, sattuu jotakin, se on meidän kohtalomme. Emme pelkää sitä.”
Jossakin vaiheessa Anja halusi lähisuolle lakkoja katsomaan. Hän pystyi kävelemään pienen matkan, kyykistyi maahan vetämään henkeä. Mutta suolla hän kävi!

Päivä oli pitkällä, kun aloimme tehdä lähtöä. Vaihdoimme osoitteita ja puhelinnumeroita, jaVeikko lupasi lähettää kuvia. Saimme myös kutsun tulla heidän Inarin mökilleen. Veikko kehui olevansa hyvä taimenten narraaja. ”Jos vain tietäisimme, missä kohtaa Inarin rannalla olette, voisimme tuoda teille taimenen.” Hyvästelimme, nostimme rinkat selkään ja läksimme kipuamaan rinnettä ylös. Sinne he jäivät vilkuttamaan nuotion äärelle. Jo erotessa oli ikävä. Seuraavina päivinä aina kuullessani moottoriveneen äänen, ajattelin: nyt Veikko tuo taimenen.

Näkemiin

Kesällä 1996 teimme vaelluksen kahden ystävämme kanssa Lemmenjoelle. Vaelluksen päätteeksi Anja ja Veikko kutsuivat meidät kaikki Inarin mökilleen. Mökki sijaitsee kauniilla kumpareella kirkasvetisen järven rannalla. Mökki ei ollut vielä valmis, mutta Anja ja Veikko olivat muuttaneet pysyvästi Lappiin, muuttaneet kirjansakin Inariin. ”Minä olen nyt Lapin akka”, sanoi Anja ylpeästi. Saunaan emme päässeet, mikä oli vaelluksen jälkeen pieni pettymys. Istuimme iltaa pitkälle yöhön. Puolen yön aikaan Anja kuumensi makkaroita ja teki pesuvadillisen kaalisalaattia. Kuulimme tarinaa mökin rakentamisesta. Ensi alkuun he olivat rakentaneet ”kalukukkaron”, pienen kopin, jossa asustivat. Kalukukkaroon mahtui häthätää kaksoislaveri, pakastin ja seinille nauloihin vaatteita roikkumaan. Oli uskomatonta, että he olivat tehneet kaiken itse, jopa kaivon. Veikko oli kaivanut ja Anja oli kantanut maan sankolla pois. Pahaksi onneksi kaivon vesi oli ruosteista.

Aamuyöllä pystytimme teltat takapihalle kauniiseen jäkälikköön. Aamulla Anja odotti meitä lettujen ja lakkahillon kanssa. Lakkahillo oli säästetty meitä varten.Tuskin olimme toipuneet aamupalasta, kun Anja jo aloitti lohen paistamisen. Kun sitten vihdoin selvisimme tien päälle, olo oli ähkyinen. Inarin kirkolla ehdotin munkkikahveja; ehdotukseni hylättiin.

Elokuussa 1998 olimme taas Anjan ja Veikon kestitettävänä Hammastunturin vaelluksen jälkeen. Saimme saunoa ja uida sekä istua runsaan ruokapöydän ääressä; meitä oli helppo syöttää. Anja ja Veikko muistelivat yhteisen taipaleensa alkua. Anja sanoi näyttäneensä voitonmerkkiä vihkimisen jälkeen kirkon portailla. Veikko kertoi, että hänen sormensa ylsivät nuoren vaimon vyötärön ympäri. Veikko huomasi epäuskoisen katseeni. ”Se on taivahan tosi”, hän vakuutteli. Niin hän sanoi aina, kun halusi varmistaa asian satavarmasti. Heidän sanailunsa oli joskus hyvin suorasukaista. Kerrankin Veikko katsoi vaimoaan ja sanoi: ”Markkaakaan en maksaisi tuosta, mutta miljoonastakaan en myisi.” Heillä oli takanaan pitkä liitto, he olivat hitsautuneet yhteen ja olivat syvästi kiintyneitä toisiinsa.

Anja ja Veikko lukivat paljon. Kalle Päätalo paljastui Veikon suosikiksi. Kotiin palattuamme lähetimme heille kiitokseksi vieraanvaraisuudesta Päätalon tuoreimman teoksen.

Anja ja Veikko kertoilivat Ruotsissa olostaan. Kerran he olivat vierailleet jossain kuninkaallisessa asuinpaikassa. Anja kertoi: ”Eikö ollut ihmeellistä, että tiesin etukäteen tarkalleen, millainen paikka on, vaikka en ollut käynyt siellä aikaisemmin.” Nauru kupli sisälläni: kuvittelin Anjan prinsessahepenissä ja kruunu päässä. Sanoinkin hänelle:”Jospa sinä olet ollut prinsessa entisessä elämässä.” Siihen Veikko tokaisi: ”Anja, Liisa piruilee nyt.”

Marraskuussa Anja soitti. Puhuimme pitkään. Anjan terveys reistaili pahasti, kuitenkin hän oli valoisa ja luottavainen. Joulu tuli. Ihmettelimme, kun emme saaneet heiltä joulukorttia. Heti joulun jälkeen saimme ison nipun valokuvia, mukana ei ollut saatekirjettä. Katselimme moneen otteeseen kuvia, kiitimme kirjeellä. Tammikuun lopussa Veikko soitti, pyysi ottamaan kuvat esille: lue, mitä sinne oravakuvan taakse on kirjoitettu. Kuvan takaa luin: ”Anteeksi näin myöhä yhteydenotto. On ollut suuria vaikeuksia, alkoivat heti käyntinne jälkeen. Anja pääsi sairaalasta 21.12., oli kotona toista vuorokautta. 22.12.-98 hän nukkui pois. Ei tullut meille joulua. Anja haudataan Inariin 9.1.-99. Tässä kuulumiset.”

Surun kevät oli musta Veikolle. Yritimme kirjein ja puhelinsoitoin lievittää hänen yksinäisyyttään. Jälkeenpäin Veikko kertoi olleensa epätoivoinen, vailla minkäänlaista elämänhalua. Liikuttuneena hän lisäsi: ”Ilman teitä en olisi selvinnyt keväästä.” Anjan kuoltua suunnittelimme Lapin vaelluksemme niin, että saatoimme käydä Veikkoa tervehtimässä. Emännätön talo tuntui tyhjältä. Veikko oli ikävissään. Ruokapöytä herkkuineen ei ollut valmiina meitä odottamassa. Naisvieraita Veikko pyysi tarttumaan kauhan varteen ja huolehtimaan ruoanlaitosta, jopa vaatteiden silittämisestä.

Melkein joka kesä kävimme Veikon luona. Kymmenen vuotta sitten menimme hänen mökilleen. Tultuamme pihaan piti hieraista silmiä: mitä ihmettä on tapahtunut? Veikko oli jatkanut mökkiään kahdeksan metriä eikä ollut kertonut siitä kenellekään läheisilleen. Ja tehnyt sen vuoden aikana – yksin. Ei ollenkaan huono saavutus 75-vuotiaalta  työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneelta mieheltä! Nyt hänen kotinsa ei ollut enää mökki, vaan talo, kartano. Kun ihastelin hänen aikaansaannoksiaan, sanoi Veikko:”Kuule Matti, jos minä en näitä tekisi, olisin ollut jo monta vuotta nurmen alla.” Oli myönnettävä asian niin olevan. Entisenä konemestarina Veikko oli kätevä käsistään, siksi rakennustyökin häneltä onnistui. Hänellä oli vielä uusia suunnitelmia. Mutta nöyrästi hän totesi niistä kertoessaan:”Teen, jos Luoja suo ja rahkeet kestää.” Usein hän myös huokasi:”Voi, kun Anja olisi näkemässä.”

Veikko oli taitava erästelijä. Hän sai saalista sekä metsästä että vedestä. Pyyntiveret ja taidot hän oli saanut isänsä perintönä jo pikku poikana. Hänen kalastusinnostaan kertoo se, että hän oli käynyt koulun välitunneilla pilkkimässä siikoja Päijänteen kevätjäillä. Sodan jälkeisinä vuosina oli suuri merkitys niillä metsoilla, teerillä, siioilla ja ahvenilla, jotka hän toi reissuiltaan käydessään tervehtimässä kotiväkeään. Veikko rakasti luontoa, ruokki lintuja ja oravia, kuvasi lintuja ja muita eläimiä ja luontoa. Kerran hän oli nähnyt kotijärvensä toisella puolella liikkuvan karhun. Anjan ja Veikon suuri rakkaus oli Lappi ja erikoisesti Inarijärvi. Sinne Veikko kaipasi viimeisinä elinvuosinaankin. Oli vain pakko myöntää, etteivät voimat enää riittäneet veneilemiseen.

Veikko kotonaan 2000-luvun alkuvuosina

Viime vuosina yhteydenpito Veikkoon oli ongelmallista hänen huonon kuulonsa takia. Viimeisen kerran tapasimme kesäkuussa 2008 Muotkatuntureille mennessämme. Hän oli hyvin pirteä ja iloinen. Hän oli niin innoissaan, että oli pukenut collegehousut nurinperin.

Viime keväänä (2010) emme monista yrityksistä huolimatta saaneet Veikkoon yhteyttä. Kesällä hänen lähiomaisensa soitti ja ilmoitti suruviestin: Veikko oli kuollut huhtikuun alussa kotonaan. Syvä haikeus valtasi mielen: menetimme ystävän ja tukikohdan Inarissa. Tiedämme, että Anjan ja Veikon rakkaudella ja suurella vaivalla rakentama koti on hyvissä käsissä. Ehkä poikkeamme sinne joskus kahville reissuillamme – ja muistelemme yhdessä Anjaa ja Veikkoa ilolla.

Anjan ja Veikon hauta on Inarin hautausmaalla lähellä heidän suurta rakkauttaan Inarijärveä. Järven aaltojen kohina kuuluu haudalle.

”Anna  rauhasi heille, jotka lepäävät alhaalla maan syvyydessä,
ja meille, jotka harhailemme täällä korkeuden ja syvyyden välissä.”
(Lassi Nummi: Requiem)

Liisa ja Matti Koponen 26.11.2010