Ihminen nimen takana

Kiekunen kehuu itseään

Asko Kaikusalo eli Kiekunen on suomalaisen pikkunisäkästutkimuksen pioneereja, joka on yli 40 -vuotisen uransa aikana omaperäisellä ja innostavalla kerronnallaan tulkinnut etenkin sopulien ja myyrien kiehtovaa elämää lukuisissa artikkelissa, kirjoissa ja dokumenteissa. Hänet on palkittu yhtenä ahkerimpana luonnonsuojelualan valistustyöntekijänä.

 


Miten haluaisit itsesi esiteltävän ja mitä mieltä olet Kiekunen -nimestä?

Olen kiikkutooliplutoonaan kuuluva kauhtunut ukkeli, joka keskittyy vain ajattelemaan lystejä. On tietysti suunnattoman hienoa, jos juontaja muistaa mainita, että ennen eläkeläistymistä kyseinen hörökorva oli Suomen kaunein hiirenpyytäjä. Tämä perustuu siihen, ettei valtakunnassa tiettävästi ole eikä ole ollut muita pelkästään pikkunisäkäsaineiston keräämiseen erikoistuneita luontoharrastajia.Kiekunen nimeä olen itse levittänyt maailmalle. Pidän sitä eräänlaisena käyttö- tai taitelijanimenä, joskin kaiken julkaisukelpoisen tekstini allekirjoitan aina kastetodistukseen präntätyllä Asko Kullervo Kaikusalo -tittelillä. Ja kerronpa lisänimeni synnynkin: Jo koulupoikana - ja eräissä yhteyksissä muuallakin - sukunimeni lyheni tuttavallisemmin Kaikuksi. Kun sitten uusissa piireissä esittäydyn, yleisesti toistunut nälväisy kuuluu: Kas kun ei Kieku". Siihen aikaan Kotiliesi -lehden takasivulla julkaistiin ikimuistoista "Kieku ja Kaiku" -sarjakuvaa. Niinpä kutsumanimeni vaihtui. Vaan koska olen melko lyhyenläntä, liitin loppuun tuon diminutiivijatkeen. Tuttavallisuus on pelkästään hienoa. Kun kohtaan missä tahansa jonkun mahdollisesti uuden tuttavan, esittäydyn salonkikelpoisesti. "Päivää teitille. Minä olen Kiekunen ja olisin ylpeä jos kelpaisin sinuteltavaksi."


Mitä teet nykyisin?

Vietän melko kaksitahoista elämää. Asun viisaudella varustetun vaimoni kanssa Lopen kirkonkylän rivitalossa tulevaa putkiremonttia kauhulla ajatellen. Keskimäärin joka toisen viikon luuhaan Luhangassa. Siellä Päijänteen itälaiteilla omistukseeni kuuluu isovanhempien rakentama mökki, jossa aikoinaan vietin pienimmän lapsuuteni. Ympärillä levittyy kaksi hehtaaria entistä peltoa ja saman verran erämetsää, missä muinoin Lemmenkukka-niminen lehmä laidunsi. Vaikka ollaan keskellä kaunista Järvi-Suomea, lähimpään vesirajaan on luvattoman pitkä kilometrin matka. Ei siis mitenkään täydellinen rantamökki mutta minulle käy päinsä, koska en ikihaaveistani huolimatta tässä elämässä yllä majailemaan oikean järven partailla. Koska olen eläkkeellä, käytännössä vain lorvailen. Lopella yritän joskus kyhätä "jotain hyödyllistä paperityötä" kuten juuri nyt vastauksia tähän haastatteluun. Iltayhdeksän uutisiin pällistelen telkkarista urheilua. Kun suosimani pesäpallo vohkittiin jollekin maksukanavalle, on tyytyminen toisen maksukanavan snookeriin. Sen jälkeen luen kirjastosta lainaamiani hauskoja kirjoja.

Luhangassa toteutan totisin naamoin koomikon uraani. Kylvän ketoon siemeniä ja istutan sipuleita kuvitellen, että niistä siunaantuisi silmäniloa ja syötävää ainakin paikallisille perhosille. Eipä ole saavutuksissani ylistämistä. Niitä kasveja pitäisi kai joskus kastella ja vapauttaa toisista päälle tunkijoista. Enpä viitsi.

Luonnon harrastuksessa olen palannut poikavuosien tasolle. Nyt ei ole enää paineita erilaisten aineistojen määrätietoiseen keräämiseen. Voin vain pällistellä ja nauttia. Kuuntelu sujuu kehnommin, kun usein unohdan vaihtaa patterin kuulokojeeseen. Se on kyllä ihan hyvä aparaatti. Ongelmana vain on, ettei saapuvan äänen suuntaa pysty hahmottamaan. Kun kävelen postilaatikolle ja kuulen töyhtötiaisen visertävän, kieputtelen katsetta kaikkien ympärillä huojuvien puiden latvuksiin. Ei ihme, jos joku naapuri saa ällistyksen aiheen: Nyt se Kaikusalo on lopullisesti seonnut. Pyörii piiriä pihassa." Vaan olisi minulla selityksen valmiina: "Harjoittelen tässä seuraavaan TV-ohjelmasarjaan "Tanssii taivaan tähtien kanssa".

Vanhaan tapaani kirjaan visusti muistiin kaikki luontohavainnot. Samalla harrastan niin sanottu spontaania pongailua. Esimerkiksi täällä Lopen kotitontilta olen parhaana vuonna kirjannut tasan viisikymmentä lintulajia. Mukaan kelpuutetaan kaikki ylilentäneetkin. Valtakunnan luonnontutkimusta arkistoni eivät varmaankaan edistä, mutta ne tuovat sisältöä omaan elämääni.

Hiirulaisia en enää määrätietoisesti pyydystele. Mutta uskolliset vipuset vuottavat valmiina aitan hyllyllä. Jos kellariin änkeävät metsämyyrät uhkaavat perunasatoani tai vesimyyrät uskaltautuvat omenapuun juurella, vyötän kupeeni ja käyn taistoon.
vielä tässä jotakin osataan.



Mitä reissuja olet tehnyt viimeksi?

Jäin viisi vuotta sitten eläkkeelle ja silloin reissaaminen lähes loppui. Enää ei tarvitse siksakkailla ympäri isänmaata valtakunnallisen myyrätilannekartoituksen takia. Saman tien päättyivät myös Lapin naaliretkeilyt.

Koska mikään taho ei enää rahoita kirmailijani, pysyttelen melko visusti kotokonnuilla. Vain Lopen ja Luhangan väliä sahailen aktiivisesti. Tosin en täysin malta luopua Yliperästä. Koko vuoden kerään kolikoita säästöpossuun. Saaliin turvin voin sitten körötellä Kilpisjärvelle moikkaamaan  vanhoja väärttejä kylässä ja vähän tunturissakin.

Yleensä osutan nämä visiitit Askonpäivään ja siitä alkavaan ruskaan. Tänä vuonna pyyhälsin paikalle jo heinäkuun alussa kuullakseni sinirinnan laulun. Retken kruunasivat kohtaamani sopulit, jotka olivat keneltäkään lupaa kysymättä yllättäen aloittaneet lisääntymisen jo viime talvena. Mikäli kannat selviytyvät kunnialla ensi kevääseen, ainakin Länsi-Lapissa on odotettavissa komea vaellus.


Mitä tutkimuksia olet tehnyt viimeksi?

Toistan jälleen kerran, että en ole tutkija. Kyseinen titteli kuuluu virkanimikkeen saaneelle henkilölle, joka on myös saavuttanut tietyn oppiarvon. Oma akateeminen urani huipentui siihen, että yhdentoista ja puolen vuoden jälkeen ylenin ylioppilaaksi Helsingin Norssissa. Toiset pääsivät samaan kahdeksan talven mittaisella työskentelyllä.
Muistutan vielä että oikean tutkijan on kyettävä kirjoittamaan tieteellistä tekstiä. Minä en siihen pysty – enkä haluakaan. Olen tosin saanut nimeni aika monen tieteellisen julkaisun kanteen ikään kuin tekijänä. Tämä juontuu siitä, että olen aktiivisesti kerännyt tarvittua aineistoa joko yksin tai kyseisen tutkijan kumppanina

Vaikken tulevaisuudessakaan aio julkaista mitään tieteellistä, kerään edelleen aineistoa kaikista pikkunisäkkäistä. Voihan niistä joskus tuhertaa jotain kansaintajuista lorua. Lisäksi kirjaan omaksi huvikseni muistiinpanoihini kaikki havainnot linnuista ja monista muistakin luontokohteista. Niitä on lysti lueskella sitten, kun en enää jaksa köpitellä maastoon.


Missä on mielimaastosi?

Kyllä ne Yliperän maisemat edelleen kiehtovat. Haltin huipulle ei enää ole hinkua, kun olen kompuroinut sinne jo pari-kolmekymmentä kertaa. Eipä ole pahemmin paineita muutenkaan pitemmälle paljakalle. Riittää kun pääsen Kilpisjärven partaalle pikkukamariin entisen Siilastuvan venevajassa. Selän takana näkymättömissä Saana ja sen juurelle kasvanut kauppala turistirysineen. Silmien alla kirkkaana aaltoileva Kilpisjärvi ja vastarannalla pyöreälakinen Malla lumilaikkuineen.

Vaan on niitä muitakin mielimaastoja, esimerkiksi Kuhmon ja Sotkamon korpikuusikot, missä jo koulupoikana seikkailin pieniä nelijalkaisia pyydystellen. Itse asiassa maastolla sinänsä ei ole kovin paljon merkitystä. Oleellisinta on missä tahansa koettu elämys. Aiemmin Suomeen kuuluneessa Tytärsaaressa olen kerran retkeillyt. Kohteena olivat tammihiiret ja niitä toki saatiinkin. Vaan paljon tärkeämpi oli minulle saaren tunnelma. Tytärsaari on yksi harvoista ulkomaan kohteista, jonne vielä kerran toivoisin pääseväni.


 


Sopuleihin liittyen

esitettiin useitakin kysymyksiä. Seuraavassa hajavastauksia yhteen ja samaan pötköön.
Sopulit ovat opettaneet minulle paljonkin elämästä. Onhan niillä ja meillä ihmisillä kosolti yhtäläisyyksiä. Puolustamme hampaat irvessä omaa pesäkoloamme, pihaamme ja yksityisyyden suojaamme. Kun lisäännymme liikaa, ärsyynnymme tungoksessa ja turvaudumme nyrkkeihin. Kun eläminen tuntuu käyvän mahdottomaksi, vaellamme uusille seuduille ravintoa - käytännössä työpaikkaa - ja asuntoa etsiskellen.

On kuitenkin kaksi asiaa, joissa sopulit ovat valovuosien päässä ihmiskuntaa edellä. Karvaiset töpöhännät voivat kyllä tuhota oman elinympäristönsä syömällä tärkeä ravintokasvit lähes loppuun. Mutta silloin ne eivät itse tajua tulevaa katastrofia. Tosin on meidän kaksijalkaisten kohdalla. Tiedämme mainiosta, että joka hetki tuhoamme luontoa yli äärirajojen. Tämä ei juurikaan vaikuta käyttäytymiseemme: "Turhia hössöttävät suojelijat. Ei kai se maailmanloppu ainakaan minua koske. Pitäähän bruttokansantuotetta nostaa, jotta voin ilakoida ja riekkua entiseen maaliin..."

Sopulit rähisevät toisilleen, käyttävät hampaitakin. Mutta tiukimmassakaan tilanteessa ne eivät surmaa vastustajaansa voittaakseen valtaa, elintilaa tai maallista mammonaa. Milloinkahan ihmiset kypsyvät tässä suhteessa sopulien tasolle?
Vuosien saatossa olen lukemattomia kertoja kertoillut kanssakulkijoille, että esimerkiksi Aku Ankan sivuilla sopulivaellus on kuvattu vanhojen myyttien ja väärinkäsitysten takia täysin luonnottomasti. Eläimet eivät taatusti taita taivalta mattoina vyöryvinä laumoina. Vähitellen olen kuitenkin rauhoittunut. En pysty parantamaan maailmaa edes tämän yhden harhatiedon oikaisun osalta. Uskokoon, kuka mitäkin. Minä uskon joulupukkiin ja keijukaisiin. Maahiset puolestaan eivät ole uskon vaan tiedon pohjalta todellisia.

Missään nimessä kaikki ihmiset eivät pidä sopuleista. Olen kohdannut lukuisia tunturivaeltajia - sekä miehiä että naisia -, joiden retki meni täysin pieleen, "kun pieniä karvaisia vilisteli kaiken aikaa jaloissa ja telttaankin tunkivat". Toisaalta taas kaikki ihmiset eivät sano "iik" muita myyriä tai hiiriä nähdessään. Riippuu tietysti tilanteestakin. Ruokakomeron nurkassa vipeltävä häntyri aiheuttaa ymmärrettävästi vihaa tai pelkoa. Mutta kun samainen viiksivallu on pyydystetty elävänä häkkiin ja esitellään katsojalle turvallisen lasiseinän toisella puolella, reaktio kuuluu usein: Sehän on kamalan söpö!" Hiiriin ja rottiin kohdistuvat inho johtuu monasti vain siitä "iljettävästä kiemurtelevasta" hännästä.



Esiintymisistäni

Tulevista temppuiluistani julkisuudessa ei ole mitään takeita. En tyrkytä itseäni sen pahemmin mikrofonin kuin televisiokamerankaan eteen. Jos joku tulee paikan päälle haastattelemaan, en sano ei. Vähemmän niitä haastattelijoita on kuitenkaan viime aikoina vilahdellut. Aiemmin suuresti arvostamani, radioon "Luonto-Suomi" -ohjelmia toteuttaneen Risto Nurmen kanssa teimme useita haastatteluja. Niistä loruista pidin itsekin. Nyt Ristokin on jo eläkkeellä.

Varsinaisia luennoitsijakeikkoja en enää juurikaan heittele. En suostu matkustamaan muuten kuin ikiomalla Ladalla körötellen ja yöpymään hotellihuoneessa, missä tupakointi on sallittua. Jo nämä vaateet rajoittavat merkittävästi reissaamistani. Ja kukapa lisäksi korvaisi nuorelle taiteilijalle esiintymisestäkin muutaman killingin? Vähemmällä pääsen, kun löhöän kotisohvalla.



Kaiken maailman julkaisuista

Olen yli kaksikymmentä vuotta tuhertanut kerran kuukaudessa jonkinlaisen löpinän Metsälehteen. Aion jatkaa puuhaa nin kauan kuin lyijykynä kädessä pysyy ja juttuni kelpaavat. Lisäksi rustailen paikalliseen Lopeen Lehteen ns kolumneja. Aiemmin olin ahkerampi näissä kynäilyhommissa. Melko pitkään on ollut tekeillä ollut muistelmateos työnimeltään "Puoli vuosisataa hiirenpyytäjänä". Jännä nähdä, tuleeko se koskaan valmiiksi. Vielä jännempää, kelpaako se yhdellekään kustantajalle. Negatiivisia kokemuksia on jo entuudestaan. Kyhäsin taannoin itseotetuilla värikuvilla saomistetun lastenkirjan "Malla ja sopuli". Kolme ensimmäistä kustantajaa kieltäytyi kohteliaasti julkaisemisesta. Nyt se materiaali saa rauhassa pölyyntyä pöytälaatikossa. Mutta olenpa joskus saanut kokoon julkaisukelpoisiakin aapisia.
Seuraavassa erään kysyjän iloksi luettelot kovankantisista aikaansaannoksistani:

Yhteistyössä muiden tekijöiden kanssa olen saanut nimeni seuraavien kirjojen kansilehdille:
Uolevi Skare`n ja A.K.: Suomen pikkunisäkkäät. - Otava 1966
A.K ja Yrjö Metsälä: Tarujen Tunturit. - WSOY 1974
Hannu Hautala: Kololinnut ja muut pökkelöpesijät, tekstit A.K. ja Erkki Kellomäki.  - Suomen Luonnonsuojelun Tuki 1978.
Seppo Keränen: Suurtunturit. Teksti A.K. - Weilin+Göös 1989.
Aulis Ansalehto, A.K. ja Harri Willberg: Luontomme arvot. Lopen luonnosta ja sen suojelusta. -Lopen ympäristönsuojelulautakunta 1991


Seuraavat teokset olen synnyttänyt ypöyksin:
Lemmikkieläimet. - Tammi 1970
Hiiristoori. - Tammi 1971
Uhatut eläimemme. -Suomenluonnonsuojelun Tuki 1981.
Kiekusen kesä.  - Suomenluonnonsuojelun Tuki 2000.
Sopulipoluilla.  -Tammi 2003

Kaikki edelliset ovat loppuunmyytyjä sekä kustantajien että kirjakauppojen hyllyistä. Viimeisintä eli "Sopulipoluilla" -teosta on pieni röykkiö jäljellä omassa varastossani. Kaupustelen sitä herkkäuskoisille halukkaille kahden eurokympin hintaan. Tilaus onnistuu vain kirjeellä tai postikortilla. Sähköisestä tiedonvälityksestä en ymmärrä muuta, kuin että ukkosen yllättäessä vaimon tietokoneen töpseli pitää tempaista seinästä. Kännykkä on pelkästään Ladan varaosana: Jos kulkuneuvo vastustaa isäntäänsä tienposkeen juuttumalla, voin kirkua apua. Mahdolliset tekstiviestit karkaavat siitä aparaatista avaruuteen, joten ei kannata yrittää.

Mutta jos todella haluat aarteittesi joukkoon "Sopulipoluilla" -kirjan tekijän nimikirjoituksella sotkettuna, lähetä postimerkkipostia osoitteella Asko Kaikusalo Mäkitie 1 as 7, 12700 Loppi. Paketti tulee viikon tai parin päästä. Lue lystiksesi. Jos tykkäät, sullo se parikymppinen kirjekuoreen ja lähetä samaan osoitteeseen. Ellei kiinnosta, älä maksa - eikä tarvitse palauttaa tuotetta.



Mitä kommelluksiani on jäänyt mieleesi?

Minun mielestäni luonto sinänsä tulvii huumoria. Jostain syystä luonnonkuvaajat eivät ole tätä noteeranneet. Olipa kyseessä sitten valokuvakisa tai luonnosta kertova teksti, lopputulos muistuttaa kirkollista hartaustilaisuutta, jossa toiminta huipentuu pyhään ehtoolliseen. Itse olen kokenut luonnossa enemmänkin hauskoja asioita. Niinpä elämäni on ollut silkkaa parodiaa.
Kommelluksia on riittänyt vaivoiksi asti. Onneksi palstatila on juuri loppumaisillaan. Muistelenpa kuitenkin jotakin.

Luontokappaleet eivät juuri hölmistymistään paljasta, luonnonharrastajan puuhia seuraavat ihmiset kylläkin: Olin kerrankin pysäköinyt kulkuneuvoni parkkipaikalle Kolin huipulle hotellissa yön yli viettääkseni. Kyydissäni oli muun muassa eri puolilta isänmaata pyydystettyjä metsämyyriä tärkeää DNA-tutkimusta varten. Ruokintavaiheessa yksi elintärkeä otus karkasi auton sisätiloihin. Virittelin hopusti elävänä pyydystäviä loukkuja matkakassien väliin, varmuuden vuoksi myös takakonttiin ja avaamani konepellin alle. Juuri silloin paikalle osui osaaottava ulkopuolinen: "Onko ongelmia moottorissa?" kuului kysymys. "Eipä hätiä mitiä", vastasin. "Kunhan tässä hiirenloukun viritän, niin eiköpähän huomenna taas matka jatku."

Kerran osuin tuttuun yöpymismotelliin, jonka ravintola oli varattu yksityistilaisuuteen. Kun kanniskelin pihan läpi pahvilaatikoita, joiden suojissa lasipurkkeihin majoitetut myyryläiset lymyilivät, juhlamenojen ohjaaja komensi minutkin samaan jonoon vastavihittyä paria onnittelemaan. Jätin lootani salin seinustalle lahjapöydän viereen ja marssin käsketysti ruokapöytään. Häävalssin kajahtaessa päätin vetäytyä vähin äänin tilaisuudesta. Juuri kun lähdin retuuttamaan myyrälaatikoitani, takaa kuului kimeä pojan ääni: "Hei! Toi saapaskekkuli varastaa häälahjoja!" - Harvoin on nähty niin punaposkista Kiekuliinia tekemisiään selittelemässä.

Onhan niitä koettu muitakin hölmöläishommia. Olen silti edelleen sitä mieltä, että luonto sinänsä tarjoaa kaikkein hauskimmat elämykset.

Kiitokset kaikille kyselijöille ja terveisiä kotiin!

Pärjäillään!

Asko Kaikusalo