Ihminen nimen takana – Vesa Luhta

Tietoja

Kategoria: Ihminen nimen takana

Julkaistu: 21.06.2013 18:33

Kirjoittanut Päivi Raudaskoski

Vesa Luhta, vasta valittu Suomen luonnonsuojeluliiton liittovaltuuston puheenjohtaja, Inarin Luonnonystävien pitkäaikainen puheenjohtaja, Suomen Luonnonsuojeluliiton liiittohallituksen jäsen, kullan lapiokaivaja, joka vetää myös lintukursseja ja on julkaissut Inarin Lapin lintu- ja luontokohdeoppaan, vastasi Outan lukijoiden kysymyksiin juhannuksen alla ennen kaivureissua Ivalojoelle.

Olet syntyisin Etelä-Pohjanmaalta, mikä vei Lappiin?

Isoisäni metsästeli ammattimaisesti vielä 1930-luvulla. Isäni puolestaan oli intohimoinen vapakalastaja, joka hakeutui Lappiin kesälomikseen heti sotien jälkeen. 1960-luvulla perheen kaikki rahat sijoitettiin pieneen kesämökkiin Ivalon pohjoispuolella. Vietin lapsuuteni loma-ajat siellä. 15-vuotiaasta aloin kulkea pitkin poikin Hammaskairaa. Erityisesti Kirakkajoki-varsi tuli rakkaaksi. Katson olleeni jotenkin aina hiukan ivalolainen.

Millainen kullankaivaja olet? Kaivatko nykyisinkin ja missä?

Poikkeava ja toivottoman vanhanaikainen. Kaivan lapiolla, ja pidän siitä. 1990-luvun alussa aloin Prolle Janssonin innoittamana kiinnostumaan imuritekniikasta ja vedenalaisesta kaivuusta, sillä tajusin, että se jättää vielä vähemmän jälkiä kuin lapiointi, eikä ole konekaivuuta niin kuin yleisesti luullaan. Se on enemmän käsinkaivuuta kuin mikään muu. Yli puolet käsiteltävästä maamäärästä, paikoin jopa 90 %, siirretään sananmukaisesti käsin. Nykyään, mikäli mahdollista, haluan kaivaa yksin. Työskennellessä pyrin tekemään niin pitkää päivää kuin kroppa antaa myöten, mutta sitä onkin sitten tarkkailtava huolella.
Nykyään kaivan lapiolla Moberginojan latvaa paikassa, missä Kokko-Heikki, Pellinen ja Kajanto olivat ennen Lemmenjoen ryntäystä ja Koivulan Vihtori myöhemmin. Pusken perkeleellistä jänkää auki lapiolla, kuten olen tehnyt jo vuodesta 1979. Miehenkaatamapajukko ensin pois, sitten metri turvetta, sitten puoli metriä paskamaata ja lopussa kiitos seisoo. Keskikesän lämpimän ajan imuroin Ivalojoella Grönholmankosken niskaa.

Vietätkö aikaa kultamailla yksin vai onko sinulla myös perhe mukana? Miten perhe-elämä suhteutetaan kullankaivajan ammattiin?

Kaivan mieluiten yksin, koska poikani ovat vielä aika pieniä. Tänä kesänä vanhempi poikani ilmoitti yhtäkkiä haluavansa oman rännin, ja kaivoi kolmessa päivässä melkein gramman kultaa. Aika hyvin 7-vuotiaalta. Perheen kanssa kaivaminen on kuitenkin perin vaikeata. Lasteni äiti ei ole suhtautunut kaivamiseeni kovinkaan suopeasti. Minäkään en kyllä lapsiani pakota tähän hommaan.

Oletko rikastunut kullalla? Minkälaiseksi tuntipalkka muodostuu, jos "investointeja" ja muita lisäkuluja ei lasketa, vaan siis pelkkä tuotto/lapiointitunnit?

Mikko Kilpi runoili joskus partaisesta miehestä, joka kaivamatta käsitti kaikki erämaan kullat. Siinä mielessä olenkin erinomaisen rikas, kun saan metallimuotoista kultaa vielä hiukan kaupan päälle.
Tuntipalkka taas heilahtelee kullanhinnan mukaan ja vuodesta toiseen. Siihen vaikuttaa myös koruhippujen määrä. Ja montun kulloinenkin työvaihe. Keskimäärin se pyörii ihan työmiehen palkan tasolla tai jopa reippaasti alle. Toissa kesänä se oli yli 20 e, nyt hiukan vähemmän. Joskus kun tekee valmistelevia töitä, palkanarvoista ei saa ollenkaan.

Mikä on suurin löytämäsi hippu? Milloin ja mistä se löytyi?

Sekin ihme nähtiin, että mies, joka on aina kaivanut hienonkullan maissa, onnistui työntämään imurinkärsänsä heinäkuun lopulla 2003 Ivalojoen Kultalan rannassa isomukseen. Se painoi 58,7 grammaa, ja se löytyi niin sanotusta koekaivuusta, paikasta missä oli äärettömän huonosti muuta kultaa. Kolmanneksi suurin hippuni onkin sitten jo hävettävän pieni työvuosiini nähden, alle 5-grammainen.

Kullankaivuuseen liitetään usein monenlaista romantisointia. Kuinka kovan työn takana kullan löytäminen todellisuudessa on? 

Olen pannut vuosien mittaan merkille, että hiput eivät tosiaankaan itsestään hyppele isin tykö. Kun pari tuntia repii pajukkoa, josta alle puolet on näkyvillä ja loppuosa turpeen sisässä, ja sitten lapioi metaanintuoksuista turvetta vaatteet kuraisina muutaman tunnin, niin vasta sen jälkeen pääsee nauttimaan romanttisesta kaivuusta sääski- tai polttiaispilven sisällä eli rännittämään maita. Eli vääntämään kiviä ja rakentelemaan niistä viemäririventeerausta. Aina on liikaa tai liian vähän vettä, eli montunpohja tulvii, ja joutuu tekemään turpeesta patoja ja äyskäröimään monttua ämpärillä, jotta pohjan saa puhtaaksi. Tai kiroilemaan kehnoa pesua rännissä, paikkailemaan patoa tai vesijohtoja, siirtelemään raskaita rännejä yksin parempaan asentoon ja asemaan.
Joskus kunnon pesu rännissä järjestyy vain kantamalla maat ämpärillä jopa sadan metrin matkan pesupaikalle. Mutta eipähän tarvitse käydä salilla sinä vuonna eikä seuraavanakaan, eikä jaksaisikaan. Lopuksi puolikuolleena pestään päivän tai viikon tulos nollakelin räntäsateessa märissä vaatteissa hampaitten kalistessa vaskauksen tahtiin.
Onneksi on sentään lupa pitää kämppää, joka pysyy suht lämpimänä, ettei tarvitse tulilla kärvistellä ja kuivatella minkinkuselle tuoksuvia vaatteitaan, vaan saa tehdä sen sisätiloissa. Yleensä on kuitenkin niin väsynyt, ettei jaksa edes saunaa laittaa. Onni on edellisen päivän valmis keitto, jota ei tarvitse kuin lämmittää. Ja nälkä on niin hyvä mauste, että kaikki maistuu rautanauloista koirankakkaan oikein hyvältä. Työstä saatu nautinto ja mielialat vaihtelevat saaliin tai lapioidun maamäärän mukaan. Iltasella lueskellessa hyviä kirjoja olo voi olla joskus muutakin kuin itsesäälistä ja palakurkkuista harmittelua.
Imurointi on itse aiassa paljon helpompaa, se ei käy samalla tavoin kropalle, sillä vedessä kaikki liikkeet ovat hitaita. Se on vain armottoman kylmää. Kun muutaman tunnin työskentelee 12-asteisessa virtavedessä, niin hypotermia kiusaa vielä illallakin. Reisilihakset nykivät itsekseen pitkin yötä.
Hemmetti, tämähän kuulostaa kyllä oikeasti aika romanttiselta, mutta idylli on kuitenkin jossain selkäsäryn ja kirvelevien sormenpäiden välissä. Mutta minä nyt vain satun pitämään tämän kaltaisesta olemisesta, näiden ilojen yksityiskohdista enempää lavertelematta.

Millaisena näet kullankaivun tulevaisuuden Suomessa, lapiokaivajan kannalta?

Onhan tämä mennyt aika omituiseksi. Minun on tehtävä Ivalojoelle tänä syksynä jatkoaikahakemus, ja koko homma saattaa tyssäytyä Saamelaiskäräjien oikkuihin pariksi vuodeksi. Kyllähän semmoinen huolettaa. Koko kullankaivuu ei enää paistattele semmoisessa gloriassa kuin miltä Seppo J. Partanen sai sen näyttämään mainioissa Kulta-Lapin oppaissaan. Osasyynsä tähän on muutamien kaivajien ylilyönneissä, mutta ennemminkin kaupunkilaisvihreiden ehdottomien oletusten maailmoissa. Ja onhan sekin kyllä melkoista pelleilyä, että Kullankaivajain liitossa on yli 3000 jäsentä! Jos ne kaikki oikeasti päästetään maastoon, niin huhhuh!
Epäkohtia valtiovalta ja maanhaltija ovat koettaneet vähentää korottamalla maksuja. Kun 1980 sai kaikki vuosikustannukset hoidettua noin 5 grammalla hienokultaa, niin nyt niihin tarvitaan jo noin 35 grammaa. Itse en ole huolissani kullan loppumisesta. Minulla riittää Moberginojalla kohtalaista työmaata eliniäkseni ja Ivalojoellakin ainakin 10 vuodeksi.

Mitä neuvoja antaisit kultakuumeen puraisemalle turistille?

Sairastahan ei yleensä kannata neuvoa, ainoastaan vältellä. Kyllä tavallinenkin kuume on  yleensä laskenut ajan kanssa. Turhia odotuksia pitäisi aina välttää, muuten tulee aika krapulainen laskuhumala. Pitäisi oppia tajuamaan, että amatöörille riittää aluksi jo pienenkin itsekaivetun hengettömän hipun ihailu sormen päässä.

Mistä olet saanut kipinän luontoon ja sen suojeluun?

Verenperintönä se on tullut. Jopi-veljeni toi mukaan teini-ikäisenä myös luonnonsuojelun radikaalimmat aspektit. Luin hyvin nuorena itsekin jo Reino Rinnettä ja Pentti Linkolaa, olin myöhemmin Pentin soutajanakin parina kesänä. Lopullinen isku tuli kaveripiiristä, joka perusti Luontokerho Suokulaisen Seinäjoelle, jossa kävin siis koulujani. Laskeskelin, että olen ollut vuodesta 1976 lähtien luottamustehtävissä luonnonsuojelujärjestöissä vuosia 1985-88 lukuun ottamatta, jolloin pääsääntöisesti opiskelin, harrastenäyttelin ja kävin sivarin.
Minusta jokaisen joka on saanut jotakin luonnolta, pitäisi antaa siitä jotakin takaisin. Siksi kavahdan ekstremistejä, joille luonto on vain erilaisten kokeilujen, testailujen ja pisteidenkeruun temmellyskenttää.

Kuinka paikalliset ihmiset suhtautuvat luonnonsuojelijaan Lapissa?

Ehkä tätä seikkaa kuvaa Inarin Luonnonystävien yli parisataapäinen jäsenkunta. Valtaosa on junantuomia tai mökkiläisiä. Pienissä kylissä vaatii hyvin paljon rohkeutta lähteä näkyvästi mukaan luonnonsuojelutyöhön. Janten laki on voimakas tekijä.
Tästä on se seuraus, että luonnonsuojelu katsotaan etelän miesten touhuksi, joiden motiiveja nyt kai jokainen terveesti ennakkoluuloinen epäilee. Mutta maailma muuttuu. Kun oikeasti Inarijärven rannat ja perinteiset elämäntavat ovat uhattuina, niin tukea on alkanut tulemaan valtavasti tavallisilta ihmisiltä. Iän mukana minuakin on alettu jo hiukkasen hyväksymään. Turpaankaan ei ole tullut enää moneen vuoteen, viimeksi joskus greenpeaceväen seikkaillessa metsäkiistojen aikaan täällä.

Mitkä ovat ajankohtaisimmat luonnonsuojelukysymykset Inarissa ja muualla Lapissa?

Kyllähän ne Inarissa liittyvät edelleen viimeisiin suojelemattomiin vanhoihin metsiin sekä Inarijärveä runnovaan matkailurakentamiseen. Ja onhan täällä absurdeja hankkeita Hammaskairan läpivedettävästä poikkitiestä Kutturan tulvasuojelualtaaseen. Kaavoittamisinto on aivan yliammuttua, ja moottorikelkkailulle oltaisiin valmiita uhraamaan jokainen suojeltukin näreikkö.
Laajemmin Lapissa on sitten ikuisuuskysymyksenä päähänpinttymä nimeltä Vuotos, petojen kehno asema poronhoidon kiusana ja valtion asettamat tulostavoitteet Metsähallitukselle. Sekä tietysti suurkaivosten riskit.

Kuinka vakava uhka Lapin luonnolle ovat niin useat kaivoshankkeet, esimerkkinä Sokli.

Kaivoshankkeet eivät välttämättä ole suuri uhka ensinkään, varsinkaan jos niiden sijainti ei osu suojelualueille. Tästä on hyvä esimerkki Kittilän kultakaivos, toistaiseksi. Mutta Sokli ja muut radioaktiivisia aineita sivutuotteina hyödyntävät hankkeet ovat kyllä suunnaton uhka kaikelle entiselle elämänmuodolle. Sokli tuo taatusti työtä alueelle, mutta tuo se kaivoksen jälkeenkin, kun mietitään mihin Helsingin lähiöön kaikki sen alueen poromiehet loppusijoitetaan.

Kuusamo ei ole Lappia, mutta mitä ajattelet, jos uraanikaivoksia avataan Oulangan kansallispuiston viereen?

Eipähän siinä ole välttämättä enää yhdelläkään matkailuyrittäjällä huolista vapaata aikaa. Tyypillistä suurten miehekkäiden hankkeiden idiotiaa.

Mikä linnuissa kiehtoo?

Nisäkkäisiin verrattuna lintuja on noin miljoona kertaa helpompaa löytää ja tarkkailla. Ja hyönteisiin verrattuna saman verran helpompaa nimeltä tunnistaa. Linnut ovat esteettisiä ja kauniita. Niiden äänimaailman pelkkä läsnäolo saa ihmismielen vaipumaan tyyneen nirvanaan. Muuttolintujen saapuminen rytmittää aikaa ja antaa merkkejä ihmisille aloittaa ja lopettaa eri asioita.
Metso, riekko, teeri ja pyy tarjoavat lisäksi jumalaisia makunautintoja...

Kuinka olet huomannut ilmaston lämpenemisen Lapin linnustossa?

Ihmiselämän pituus ei riitä kovin pitkiin havaintosarjoihin, mutta onhan jotakin erikoista siinä, että kaikki arktisimmat lajit ovat ensimmäisenä katoamassa Inarin Lapista – tunturikiuru, kiljuhanhi, lapasotka ja nisäkkäistä naali.
Lintukannoissa tapahtuu kuitenkin paljon myös selvittämättömämpiä heilahduksia. Semmoiset tavalliset lajit kuten sinirinta ja käki ovat vähentyneet tuntuvasti. Viimeisimpänä, tämän vuoden yleisenä havaintona on ollut järripeippo, josta minulle viesti jo keväällä Timo Helle kertoen, että totutuilla muuttoreiteillä se oli ollut lähes poissaoleva. Samaa kertoi Sirkka Ikonen toukokuiselta Itäkairan vaellukseltaan. Itsekin olen pannut merkille, että sitä esiintyy jotenkin laikuttaisesti. Liekö Välimeren alueella lentäneet pyydysverkkoihin tuhatpäisinä ja päätyneet kairolaisiin ja palermolaisiin herkkuravintoloihin?

Kirjoitat Inarin luonto-oppaassa Kaldoaivin erämaasta, millaisia muita kokemuksia sinulla on sieltä alueelta – taktisestiko kirjoittelit että rauha on taattu jatkossakin?

Olen itse asiassa käynyt siellä vain lähinnä työreissuilla, joten omalta kohdaltani rauha on ollut hyvinkin taattu. Tietysti opaskirjojen yhteydessä voi harjoittaa suojelutoimintaa jättämällä mainitsematta joitakin alueita tai kirjoittamalla niistä niin tylsästi ja seudun kurjuutta kuvaillen, ettei kenelläkään ihan heti tule mieleen, että sinne, sinnepä!
Tuosta loppuunmyydystä teoksesta viritellään uutta painosta Luontopalveluitten kanssa, kunhan vain löytyisi rahoitus.

Kiitoksia ajankäytöstänne. En takaa, että tulitte viisaammiksi.
Vesa Luhta, juhannusaattona Ivalossa, reppua pakaten.