Ihminen nimen takana

Itäkairan prinsessa


Sirkka Tankavaaran opastuskeskuksessa UK-puiston 30-vuotisjuhlissa

Itäkairan Prinsessa, legenda vai oikea ihminen?

Monet meistä kairojen kiertäjistä on varmasti lukenut Itäkairan Prinsessasta uskoen hänen olevan vain taruolento, legenda joka on syntynyt  autiotupien hämärässä. Mutta, Sirkka Ikonen on elävä, aito itäkairaan rakastunut ja kotiutunut kulkija jonka harvat onnekkaat ovat jopa tavanneet. Useimmat kuitenkin tutustuneet lähinnä kämppäkirjojen kautta. Sirkka kulkee yksin, kuulee ja näkee luontoa, jakaa ajatuksiaan muille kulkijoille kirjoittamalla kämppäkirjoihin havainnoistaan, jättää terveiset tutuille kulkijoille. Outan toimitukselle tuli mahdollisuus haastatella Sirkkaa, ja hän vastasi mielellään muutamaan kysymykseen. Samalla ikävä Itäkairaan kasvoi niin, että hänen piti lähteä rakkaille kulkumailleen katsomaan kuinka kevät etenee Itäkairassa. Sirkka on jo eläkkeellä, joten ikävän iskiessä voi vain pakata rinkkansa ja lähteä.


Milloin aloitit vaellukset Lapissa?

Ensimmäisen vaellukseni tein Kilpisjärveltä Meekolle 1970-luvun alussa keväthangilla ystävieni kanssa. Sitten kuljin lasteni kanssa karhunkierroksen ja Pallas-Hetan. Saariselälle läksin yksin syksyllä 1975. Tarkoituksenani oli kulkea reitti: Suomun ruoktu – Tuiskukuru - Luirojärvi – Muorravaarakka ja sieltä Sarviojan kautta takaisin Kiilopäälle.

Muorravaarakalla oli kuitenkin niin sankka murku, etten yksin uskaltanut lähteä etsimään Pirunporttia. Kämpällä ollut poika sanoi: Lähde Itäkairaan! Niin läksin ja Itäkaira otti minut heti omakseen. Muistan, kun lähestyimme Siulan ruoktua ja katselimme, kuinka alhaalla Jauru virtasi hopeisena. Siihen laskee kohisten Siulaoja. Vongoivan männiköt ja korpikuusikot kiehtoivat mieltäni. Tunsin löytäneeni sieluni maiseman. Peuraselän kämpän vieraskirjaan kirjoitin: Rakastan näitä maita. Tulen tänne uudelleen. Tulen kahdeksi viikoksi. Kuljen auringon ja tuulten mukaan ilman kelloa.


Onko varusteet vuosien varrella muuttuneet paljon? Entä onko rinkassa vielä samoja varusteita kuin ensimmäisillä vaelluksilla?

Varusteet ovat muuttuneet, parantuneet, mutta vieläkin kahlaan kumppareissani jänkiä ja ojia. Edelleen keitän ruokani pakissa ja lusikoin sen kuksasta. Nukun myös 70-luvulla ompelemani louteen alla. Makuualustat ovat kehittyneet. Minä kannan pari solumuovista, jotka kestävät kuusien juurellakin ja lämmittävät hangella nukkuessa. Tänään ei enää tarvitse kantaa muovikelmua sateensuojaksi, kun on veden kestäviä vaatteita ja sadeviittoja. Ennen vanhaan oli erämaapuhelimia teiden varsilla ja autiotuvissa. Sitten tulivat Arpit. Nyt on kännykät ja minua ei perheeni päästä enää metsään ilman satelliittien kautta toimivaa hätälähetintä. Joka päivä pitää laittaa koordinaatit kotiin!


Miksi vaellat juuri Itäkairassa? Oletko liikkunut muualla Lapissa?

Itäkaira on minulle rakas, parhain paikka maailmassa. Siellä naavakuusien, 500-600-vuotiaitten petäjien suojassa olen turvassa.  Hartaus ja pyhyys täyttävät mielen. On hyvä olla. Naltion huipulla taas tunnen olevani lähellä taivasta.

Olen kulkenut muuallakin Lapissa. Mutta vaikka on kuinka tasaisia kuolpunoita ja tunturinrinteitä, Itäkaira-ikävä saattaa yllättää. Kuusikkokurujen hämärä kuljetun matkan jälkeen – se on parasta! Kilpisjärvellä hiihtelin mieheni kanssa useampana keväänä 70-80-luvuilla. Mutta kun sinne tuli kelkkoja ja alkoholia, jäimme pois. Ounastuntureilla olen ottanut 15 uutta vuotta vastaan. Tsuomasvarrilla ja Mallan reitillä olen ihaillut tunturikasveja. Lemmenjoen kansallispuiston eteläosat viehättävät minua. Siellä on kuusiakin kuten Itäkairassa.


Mistä tuli nimi Itäkairan Prinsessa?
Olet vaellusväen keskuudessa erittäin arvostettu kulkija, osasitko arvata että Itäkairan Prinsessasta tulisi legenda jo eläessään?


Itäkairan prinsessa. Oliko se kevät, kun polkuni varrella oli joka aamu tuoreet kukat vai syksy, kun kuljin punaisia matkoja, niin oivalsin, ettei kenelläkään kuninkaallisella ole niin kaunista kuin minulla. Tunsin itseni prinsessaksi. En silloin aavistanut, mitä siitä seurasi: esim. neljästätoista eräkirjasta olen löytänyt tekstejäni tai jonkinlaisen maininnan Itäkairan prinsessasta ja Vaasan
kansainvälisillä luontoelokuvafestivaaleilla olin tähtenä!


Sinulla on erityisen suora ja mutkaton suhde luontoon, mistä se juontaa juurensa?

Luontoa opin rakastamaan lapsena. Evakkoperheemme sijoitettiin Keski-Suomessa metsään. Sinne rakennettiin talo ja raivattiin peltoa. Pihamaallamme liikkui villieläimiä. Opin kulkemaan metsissä ja soilla. Koulumatkoilla metsästä tuli jopa turvapaikka. Pakenin kuusikkoon, kun pelkäsin mustalaisia, humalaisia ja seksuaalisesti ahdistelevia yläluokkien poikia. Suuret kuuset suojelivat aina minua, pikkutyttöä. Olin alakouluaikaan yksin, kun evakkona, erilaisena, minua ei otettu porukoihin. Kaipaan vieläkin paljon yksinäisyyttä. Kun kuljen yksin, nautin siitä. Ihmisten joukossa saatan tuntea itseni yksinäiseksi, en koskaan luonnossa. Metsässä puut puhuvat minulle, ruohonkorsillakin on oma tarinansa. Yksin kulkiessa näkee ja kuulee enemmän. Kun olen ollut kauan tapaamatta ihmisiä, olen tuntenut muuttuvani osaksi luontoa. Kerran pikkulintu istahti hupulleni ja linnut ovat hakeneet makuupussistani höyheniä pesänsä pehmusteeksi.


Kuvaatko vaelluksilla miten paljon?

Minulla ei ole kameraa. Tallennan kokemani kirjoittamalla.


Oletko edelleen menossa Itäkairaan tulevana kesänä?
Mitkä ovat parhaat, rakkaimmat paikat Itäkairassa?


Juuri nyt on ikävä Itäkairaan. Seuraan lumitilannetta ja kyselen kyytejä. Jos pääsen sinne, olen perillä. Mutta pitää minun käydä kuuntelemassa Jaurun solinaa, istua Härkävaaran kämpän rappusilla ilta-auringossa, aistia Manto-ojan vanhan kämpän tunnelmaa, nukkua Suopattilammen rannalla joutsenia ja kurkia kuunnellen, kiivetä Naltiolle, kulkea murustoja, kuolpunoita ja jänkiä. On paljon rakkaita paikkoja, joihin liittyy muistoja.


Onko sinua koskaan houkuteltu eräoppaaksi?

Minua ei ole houkuteltu eräoppaaksi, mutta jotkut ystäväni ovat kulkeneet kanssani muutaman päivän.


Kun olet lähdössä reissuun, suunnitteletko etukäteen reittiä, vai kuljetko minne tuuli nokan kääntää?

Nuorena suunnittelin tarkoin retkeni, oli jonkinlainen aikataulu, mutta saatoin silloinkin muuttaa mieltäni. Esimerkiksi kun miehet kertoivat Vongoivalla: Pitkästi olet kulkenut ja paljosta selvinnyt, mutta oletko käynyt Karapuljussa. Sinne et uskalla mennä, siellä asuu piru ja pihamaalla keinuu metrinen heinä. - No, tietysti läksin Karapuljuun! Oli se erikoinen paikka. Iso savottakämppä, tallit, sauna, huussit lauta- ja reikäsysteemillä. Ja pihassa keinui metrinen heinä! Pirua en nähnyt, mutta yöllä heräsi tuuli heiluttelemaan seinäpapereita, paiskimaan ovia ja ikkunoita, joita ei saanut auki eikä kiinni! – Nyt tänään en tiedä kotoa lähtiessäni edes, missä jään pois postitaksista. Kuljen tuulten ja auringon mukaan ilman kelloa! Rinkassa on parin viikon eväät ja luonnosta kerään kaikkea, mitä voi syödä.


Teet myös hiihtovaelluksia, onko sinulla rinkka vai ahkio?

Olen kantanut rinkkaa talvellakin. Mutta nyt minulla on ollut pari vuotta pulkka, jossa vedän raskaimmat tavarat ja reppu, jossa kulkee kevyemmät. Pelkän repun kanssa voin tehdä parin yön lenkin eli pulkkaa tarvitse kiskoa Jaurun laaksosta! Vaikka käyn kuntosalilla ja liikun jatkuvasti luonnossa, en jaksa nousta raskas rinkka selässä kyykystä suksien siteitä kiinnittäessäni. Matkat ovat lyhentyneet, vauhti hidastunut, huiput eivät enää kutsu!


Tuleeko koskaan hetkiä jolloin kulkeminen ei olekaan mukavaa?
Mitkä ovat vaellusreissun kohokohtia?


Eräretkeilijän arkea karmeimmillaan:

On murku ja olen märkä.

On kylmä ja minun on nälkä.

Olen eksyksissä, ei ketään missään.

Kompassikin näyttää mielestäni väärin.

On rakkaa, jänkää, vaivaiskoivuja ja pajuja kainaloihin asti.

Ajattelen, jos tästä vielä selviän, en ikinä enää tule tänne.

Lapinhullut ovat erikseen.

Minä lennän lomalla Lontooseen!

Tulee pyhäpäivä.

Tuuli hajottaa sumun, kuivattaa minut.

Aurinko kompassina, tuttu tunturi suunnanantajana

kuljen puroa seurailevaa poropolkua.

On tulisijoja ja kuivia nuotiopuita,

pehmeä mätäs levähtää

ja polun päässä lämmin tupa.

Tänne palaan uudelleen

ja vain tänne.

Tämä on minun aurinkorantani, Lontooni, Pariisini!  


Mitkä ovat suurimmat ongelmat pohjoisissa erämaissa?

Minulle luonto, maa, on äiti. Se ruokkii ja vaatettaa, antaa kaiken, mitä tarvitsen, suojelee edelleenkin, kuten lapsena suojeli koulumatkoillani kaikelta pahalta. Kannan huolta, miten kohtelemme äiti-maata. Tänään talouden pitäisi kasvaa, kulutuksen lisääntyä. Pelkään, miten äiti-maa kestää sen. Me ihmiset olemme kyltymättömiä. Nyt saastutamme jo avaruutta! Minua huolestuttaa, kun melu- ja valosaastekin lisääntyvät. Itäkairassa voi vielä nähdä linnunradan, ilman sitä tunnen olevani eksyksissä tässä maailmankaikkeudessa.

Sirkka Ikonen, Itäkairan Prinsessa

 

Toukokuussa ilmestyi Yrjö Teeriahon kirja Itäkairan Prinsessa, Koilliskairan kuuluja kulkijoita. Kirja koostuu pääosin Sirkan vaelluspäiväkirjamerkinnöistä 35 vuoden ajalta. Päiväkirjojen kautta lukija pääsee mukaan Sirkan retkille Itäkairaan, hänen ajatuksiinsa luonnosta. Välillä Sirkka vähän eksyy, löytää paikkansa, siivoaa kämppiä.  Pitkän päivän rasitukset häviää saunan lauteilla.

Lopuksi haluan vielä kiittää Sirkkaa kun on avannut päiväkirjojaan meidän kaikkien luettavaksi. Sirkka Ikonen on lämmin, luontoa tunteva ja rakastava ihminen. Kaikessa  vaatimattomuudessaan hän on esikuva meille kaikille erämaissa kulkeville. Voi vain toivoa, että itsekin voisi kulkea Sirkan jäljissä vielä pitkään.

Tuire Jalaskoski