Liisa Koponen
On pimeätä ja hiljaista. Onneksi lumi valaisee maiseman. Nyt kun Tulillakin puheenaiheet ovat vähissä kiivaimman retkikauden jälkeen – vain lapintautisimmat riehuvat kairassa – voisimme muistella hauskoja, koskettavia, vaaarallisia jne retkikokemuksiamme ja jakaa ne Tulilla toisillemme.
Minä unohdin hiljattain tulitikut autoon. Aina kotona laitan tuikitarpeellisen pikkutavaran vaellustakkini taskuihin. Nyt olin poikennut rutiineistani ja siksi tikut jäivät vaellusvaatekassiin. Onneksi olin reissussa luottoretkirakkaani kanssa. Hänellä on aina mukana varavaravaratikut.
Muisteluksia, kiitos

Maria Haakana: Hiihtelimme Tuiren kanssa Pulmankijärveltä Sevettijärvelle. Tavaralistaa oli punnittu ja harkittu huolellisesti. Silti matkaan pääsi livahtamaan kolme isoa kylmäkallea ruokakassissa. Sevettijärveltä ajoimme bussilla Inariin, missä auto oli. Pakkasin autoon tavaroita ja olin iloinen kun mahtui niin helposti ja hyvin. Viimeinen vilkaisu ennen lähtöä ja kas, valkoiset ahkiot olivat naamioituneet siihen penkan lumelle. Eikun tavaratilaa tyhjentämään ja sovittelemaan ahkioita kyytiin.
Ai niin, se oli se auto, johon mies teki ahkiotilan rälläkällä, takapenkin raudoitus ja pellitys meni uusiksi.

Jouni Ohtamaa: Viime kevään hiihtovaelluksen varustelista oli tarkastettu ja matka alkoi kohti Abiskoa. Aamulla kun tavaroita purettiin autosta ja oltiin lähdössä tunturiin, niin huomasin kuitenkin unohtaneeni ahkion vetoaisat kotiin. Köysivedolla mentiin se reissu.

Timo Hämäläinen: Olin veljeni kanssa Lemmenjoella Vaskolompolon kämpällä syyskuun alussa 2001. Olimme pitäneet luppopäivän kävelemällä lenkin kevyet reput selässä Vaskolatvanpalon metsässä. Tuona vuonna metsoja oli runsaasti ja näimme valtavan homenokan palatessamme. Täytyy ihailla tuon hienon linnun hermoja! Vanha lintu päästää usein kulkijan ohitseen ennenkuin lähtee ryminällä pakoon. Teimme illalla ruokaa nuotiopaikalla. Veljeni väsäsi liiterin pölleistä jonkinsortin jätkänkynttilän, joka valaisi nuotion lisäksi kenttää. Pesin kattilan ja heitin pesuvedet koivun juurelle. Jatkoimme tuleen tuijotusta ja turinointia. Jonkun ajan päästä sivusilmässä vilahti jotain...näköharha lie...Pian se kuitenkin toistui ja huomasimme ketun kiertävän nuotiopaikkaa kuono korkealla; se oli haistanut kattilan pesuvedet. Istuin lähellä koivua, jonne heitin pesuveden. Äkkiä kettu lähti kävelemään suoraan minua kohti, sillä tuoksu tuli takaani. Kun repolainen oli parin metrin päässä, minulla petti hermot ja kylmät väreet niskassa nousin seisomaan. Se oli liikaa repolaiselle ja laiskasti jolkotellen se hävisi pimeään yöhön. Säväyttävä kokemus!

Liisa Koponen: Vuosikymmeniä sitten yhdellä vaelluksella itikoita oli välillä kamalasti. Nuori retkikaverimme keskittyi hartaasti niiden tappamiseen. Yhdellä kädenläimäyksellä hän yritti saada mahdollisimman monta inisijää hengettömäksi ja sitten hän tarkasti laski kaikki raadot. Ennätys 64. Nyt haluaisin tietää, onko joku tappanut enemmän, yhdellä läimäyksellä.

Matti Koponen: Muistuu mieleen yksi erikoisimmista tapauksista vaelluksilla. Lähdimme Itäkairassa maantien varresta Aukianrovanmaan kohdalta (silloin ei itään Kärekeniemeen vievää metsätietä vielä ollut) kohti Nuorttijoen Könkäänniemeä. Olin suunnistusvastaavana ja tuon 6–7 kilometriä kuljimme kompassisuunnalla ja tulimme täsmälleen Nuorttijoen mutkaan. Sanoin retkikavereille: "Suunnistimmepa tarkasti". Kaksi päivää kalasteltuamme Nuorttilla lähdimme pohjoiseen kohti Naltiotunturia, mutta pari km kuljettuamme tulimme suuren joen rantaan, joki virtasi luoteeseen, ymmärsimme kyllä olevamme Nuorttin varressa mutta eihän tässä pitänyt jokea olla ja kaiken lisäksi joki virtasi väärään suuntaan! Paikalle sattui vielä poromiehiä, jotka sanoivat alueella olevan magneettisia häiriöitä. Nousimme korkealle rantapenkereelle, pidimme pitkän selvittelytauon ja selvisihän asia lopulta: olimme tulleet Nuorttille kaksi kilometriä eteläisempään mutkaan kuin olimme aikoneet, jokivarressa ei ollut tarpeen tarkistaa kompassisuuntia. – Suunnistajan maine koki kolauksen!

Tuire Jalaskoski: Kuljetaan miehen kanssa aina alkukesästä, joten vedet on korkeella. Aika monta jännittävää ylitystä ollaan tehty. Viime kesänä mies ylitti paria koivurankaa pitkin Muorraan laskevan Harrijoen yli. Melkein pääsi perille kun tasapaino petti. Hän mätkähti vastarannalle rinkan kanssa täpärästi. Mie suosilla riisuin ja kahlasin, vähän rinkan alaosa kastui, mutta mitä siitä. Samalla reissulla Muorran ja Suomun yhtymäkohdassa ylitys sai sykkeet korkeelle, mutta yli taas päästiin. Jostain syystä osaan valita meille näitä jännittäviä paikkoja, rotkokuruja jne. Tai jyrkkä luminen rinne josta piiiiiiitkä matka pohjalle. Ahkion kanssa Paistuntureilla mies tippui lumilipasta pari metriä jne.

Liisa Koponen: Ensimmäisellä Vätsärin vaelluksellani Aittojärven kämpällä kuivattelin nuotiolla kumisaappaitani. Olin huolimaton vartija ja toinen saapas kaatui nuotioon ja varsi kärähti. Retkikaverini tuunasi puukolla saappaani uudenlaiseksi. Onneksi teräosa säilyi ehjänä, joten selvisin ihmisten ilmoille Vätsärin helpoissa rakikoissa. – Toisella Vätsärin reissulla ensimmäisellä evästauolla Tuulijärven kämpän raunioilla kahvipurkki kaatui kanervikkoon. Siinä meinasi itku tulla kofeiiniriippuvaisille vaeltajille! Onneksi saimme kaavittua poroja takaisin purkkiin sen verran, että saimme niukat sumpit joka päivä vaelluksellamme.

Tuire Jalaskoski: Kahvin kaatuminen tai kastuminen olisi kyllä melkoinen katastrofi, mulla on aina varalla murukahvia, niitä hotelleista kähvellettyjä

Tuire Jalaskoski: Yks jännitysnäytelmä tuli mieleen, Kaldoaivissa jokunen vuosi sitten. Oltiin palailemassa Nuorgamia kohti Njuohkarggun kohdalla. Mies päätti kulkea vähän eri kautta kuin mie. Tulin suoraan uralle, mutta miestä ei näy missään. Huhuilen turhaan ääneni käheäksi, heiluttelin aukealla paikalla keltaista sadetakkia. Piti yrittää kännykkää, mutta molemmat kapulat hänen rinkassa, jess. Vihdoin mies tuli rinnettä alas, mutta kyllä se aika tuntui pitkältä ja melkoinen hätä kerkesi tulla. Mies oli jo lähtenyt väärään suuntaan mutta onneksi tajusi palata.

Timo Hämäläinen: 16.9.2002 Nousen Koilliskairassa Reututunturin ja Siliäselän välistä purolaaksoa kohti etelää. Mitä ylemmäs pääsen, sitä huonommaksi sää muuttuu. Pilvet roikkuvat tuntureiden päällä ja vesisade hakkaa vasenta poskea. Tämä lienee pahin keli paljakassa vaelluksillani tähän päivään mennessä. Näkyvyys rinteellä on noin 50 metriä. Kävelen Reututunturin huipusta 1,8 km eteläkaakkoon. Kuljen pelkällä kompassisuunnalla ja korkeuskäyriä seuraten. Äkkiä sumussa suoraan edessä huomaan ihmisen, joka kävelee minua kohti! Hänen ja minun vastakkaiset kompassisuunnat törmäävät täydellisesti yhteen murkun keskellä. Juttelemme tovin myräkän keskellä ja jatkamme matkaa vastakkaisiin suuntiin. Tuo kohtaaminen tunturissa jäi lähtemättömästi mieleeni. Illalla olen erittäin väsynyt, kun pääsen viimein Vongoivanmänniköille.

Matti Ampio: Eipä kovin traagista kommellusta ole sattunut koko aikana jona olen retkeillyt. Mutta yksi MELKO traaginen juttu tapahtui kun murukahvipussi hajosi rinkan muonaosastoon. Ja se imee kaiken veden itseensä, tuloksena on verraton liisteri joka tahrii kaiken. Muistaakseni huuliltani kirposi voimasana silloin, ehkä useampikin. Sen jälkeen murukahvi on ollut muovipurkissa.

Pekka Mellanen: Retken jälkeen rinkan pohjalla on aina mysliä.

Timo Hämäläinen: Täällä männyn neulasia ja tunturikoivun lehtiä

Matti Ampio: No nuo nyt ovat ihan vakiokamaa! Mutta lisäksi siellä on aina 1 valkosipulin kynsi kuorittuna.

Pekka Mellanen: Männynneulasia+koivunlehtiä+murukahvia+valkosipulinkynsi...=mysliä.

Tiina Kanniainen: Lisäksi kuivaa jäkälää ja koiran kuivamuonaa.. siis löytyy rinkan pohjalta.

Tuija Makkonen: Sarekissa aamupalaringissä reissukaverit meuhkasivat miten oli hienoa yöllä katsella kun satakunta poroa vaelsi hitaasti leirin läpi. Telttakaverinikin kehui miten olivat seurailleet teltan ovenrakosista pitkäänkin niiden syönnöstelyä. Minä siihen telttakaverille sitten että "No ei tullut mieleen herättää?" "En raaskinu..." Mitäpä siihen sitten voi sanoa?

Matti Ampio: No nytpäs muistui mieleeni aika vaarallinen tapaus kultaiselta 60-luvulta. Olin Rekan kanssa halkaisemassa parimetristä runkoa silleen, että löimme vastakkain kahdella kirveellä syntyneeseen halkeamaan. Tämähän on oikein terveellistä! Sitten antaessani oikein kunnon kiertolaakia tunsin, että terä irtosi! Huusin, jotta varokaa, muutama sekunti hiljaista ja sitten kuului kun terä tuli alas. Ei onneksi kenenkään päähän. Luovuimme sittemmin tästä halkaisumenetelmästä.

Liisa Koponen: Sinulle tai Rekalle ei kuitenkaan käynyt niin kuin Nätti-Jussille, joka sai kirveen kahvaa myöten kalloonsa. N-J meni Sodankylään kunnanlääkärille kirvestä poistattamaan. Lääkäri ei uskaltanut poistaa vaan neuvoi menemään Rovaniemelle. N-J pyysi lääkäriä sahaamaan varren lyhyemmäksi, että saa karvahatun päähän ja ilkiää sitten istua linjakkaassa. Suosittelen lukemaan Lasse Lehtisen (Arto Paasilinna) kirjoittaman kirjan Nätti-Jussista.

Harri Asikainen: Nätti-Jussin innoittamana tunnustan eksyneeni ainakin kerran oikein kunnolla – ja kartan kanssa.
Olin Salten ja kahden opettajaopiskelijan kanssa Kuhmon elämyssaloilla Suomen peurojen kuvausreissulla (Salte siis kuvasi).
Melko varhain aamulla kuljimme poluilla ja pitkospuilla.. ja eipä aikaakaan, minä onnistuin tutkimaan porukan ainutta karttaa niin, että muut menivät menojaan (Saltella oli kompassi). Tietty havahduttuani pysähdyin ja äimistykseltäni tokeennuttuani, sytytin nuotion ja jäin toiveikkaana odottamaan... mutta eivät tulleet viidennenkymmenenkään kohennuksen jälkeen vaelluskumppanit. No ei muuta kuin samoja pitkospuita ja polkuja takaisin tien varteen ja sieltä rajavartioasemalle, jossa selonteon jälkeen sain kahvia ja pullaa.
Muu porukka palasi aikanaan omia reittejä ja lukuisia selkosen kuvia rikkaampana autolle, josta rajajääkärit heidät yhyttivät.

Karhuja en nähnyt enkä haistanut, paitsi myöhemmin unissani. Peuran kuvatkin on vielä näkemättä, mutta toiveissani on mennä tulevilla keväthangilla Elimysalolle uudestaan videokameran kera, kenties jopa kypäräilmestyksenä livelähetyksessä.

Maria Haakana: Eilen aamulla Maritan kanssa Kroatian rannnikolla käveltiin metsän siimeksessä. Siinä oli jännän näköinen kurkkukasvilajilta näyttävä tuntematon virhreä rykelmä, jota Marita keräilijäluonteena lähestyi ja kosketti. Ja tämä tarina on tosi, se kasvi ampui Maritaa ja osui. Josta suivaantuneena Marita otti kepin ja kosketti. Kasvi ampui uudelleen, mutta koska kepin kosketus tuli ylhäältäpäin kasvi ei osunut.

Harri Asikainen: "..kauhunhetkiä Pallastunturilla. Iso, vihainen ja kiimainen urosporo irtaantui tokasta ja ajoi nuoren näyttelijän ja tämän ystävän puuhun."
http://www.pohjolansanomat.fi/PS-Uutiset/1194777044567/artikkeli/kiimainen+poro+ajoi+nayttelijan+puuhun+pallastunturilla.html

Jouni Ohtamaa: 2005 olimme Teuvon kanssa syysvaelluksella Lemmenjoen kansallispuistossa. Laskeuduimme polkua Morgam Viibusin rinnettä alas. Kartan mukaan Lemmenjoen yli johtaisi silta. Kun saavuimme Lemmenjoen rantaan, niin huomasimme sillan puuttuvan. Heitimme vaatteet pois päältä ja laitoimme ne vedenpitävään pussiin. Tarkoitus oli uida joen yli ja käydä katsomassa olisiko Kultasataman rannassa venettä tai jotain, jolla saisi rinkatkin yli. Puolivälissä jokea Teuvo huusi, että hän ei jaksa uida yli ja kääntyi takaisin. Minä uin yli. Vesi oli neljä asteista. Venettä ei ollut, mutta löysin vanhan pitkospuun pätkän. Meillä oli onneksi reilusti köyttä mukana. Teuvo heitti kapulaan sidottuna köyden pään minulle ja lossasimme siten rinkat yli. Sitten oli Teuvon vuoro. Teuvoa varmaan jännitti ylitys, sillä keskellä jokea mukana ollut vedenpitävä pussi, jossa oli mm. kännykkä ja vaellustakki, pääsi karkuun. Kiskoin kaikin voimin Teuvon nopeasti yli, vedin jyrkän törmän yli ja juoksin jokea alavirtaan saadakseni karanneen pussin kiinni. Saavutinkin pussin, mutta se oli ajautunut väärälle puolelle jokea. Olin jo kerinnyt vetää vaatteet ylle, mutta nyt ei ollut aikaa riisua niitä, tai Teuvon tavarat olisi kohta saavuttamattomissa. Syöksyin jokeen ja yllätyin, sillä tässähän ei ollut vettä kuin polveen asti. Pääsin helposti vastarannalle ja poimin vedestä Teuvon karanneen pussin.

Marita Vokkolainen: Olimme työmatkalla nuorten kanssa melomassa Oulankajoella, leiriydymme joen varteen yön viettoon. Oli toukokuun tuulinen valoisa yö. Nuoret olivat jo asettuneet telttoihinsa kun työparini kanssa jatkoimme nuotiolla istumista kerraten päivän tapahtumia ja suunnitellen huomista. Silmäkulmasta huomasin liikettä joen vastarannalla, karhuhan se siellä juoksee. Karhu!, tajusin ilmaista näkemäni kaverille ja ryntäsimme joen rantaan katsomaan tilannetta. Karhu juoksi ja kettu juoksi aivan perässä kiinni. Ne menivät siinä järjestyksessä koko näkyvissä olevan joen töyrään ja katosivat sitten näkymättömiin mutkan taakse metsään. Tilanne oli hetkessä ohi ja jäi epätodellinen tunne, oliko tämä totta. Näimmekö oikeasti sen mitä näin. Tilanteeseen liittyy vielä se hauskuus että ennen reissulle lähtöä vakuutin eräällä karhupelkoiselle ryhmämme jäsenelle että voin vannoa ja luvata että emme varmasti näe karhua, vaikka olemme erämaassa. No, hän ei nähnyt kun nukkuu. Lupaus piti.

Matti Ampio: Pihkura, joskus hullun nuoruutemme aikana teimme Rekan kanssa köysijutun yhden rotkon yli, pudotusta 20m ja kahden köyden varassa yli. Jossain on valokuvakin siitä, heikkohermoisemmat pyörtyvät pelkän kuvan katselusta. Kuva tulee heti kun löytyy. Rekallakin on se.

Antti Kalliokoski: Kadotin kompassin keskellä Koutokeinon 2000 neliökm:n erämaata. Shokista selviydyttyäni ainoa huoleni oli mahdollinen murku, joka olisi tehnyt orientoitumisen mahdottomaksi. Olin varma siitä, että tunnen erämaan `kannesta kanteen`, mutta silti hieman kaihersi tuleva selviytyminen. Seuraavalle etapille saavuttuani helpotus oli suuri, kun kadotettu kompassi löytyi teltan pohjalta.

Jukka Arimo Laine: Ensimmäistä kertaa Saanalla käydessä sekosin vuorimaisemasta liikaa. Lähdin jyrkästä etelärinteestä kapuamaan alas, ensin "vain tuohon halkeamaan vähän matkaa", ja sit siitä kurkkailin alas.. muutaman metrin päässä näkyi taas kaistale kiveä. Käännyin vatsa seinämää päin, ja laskeuduin niin alas kuin kädet salli. Ajattelin, että näkisin siitä paremmin, onko alas mahdollista pudottautua... No en nähnyt, mutta en myöskään enää pystynyt punnertamaan itseäni ylös! Jossain adrenaliinihöyryjen takaa huomasin järjen äänen huutavan paniikissa, että nyt käy hullusti. Muistin lehdessä olleen uutisen, että joku naistutkija oli pudonnut ja kuollut aivan äskettäin juuri tässä samassa seinämässä! Mutta paluuta ei ollut, tai ainakin haluan niin uskoa...koska muussa tapauksessa otin siis innostuksissani tahallisen riskin? Irroitin otteeni kivestä, ja liu'uin muutaman metrin alaspäin, sitten osuin seinämään ja yritin saada jostain otetta. Kädet sai jostain kallionmuhkurasta kiinni, ja jaloille löytyi samantien pieni ulkonema. Sydän jyskytti niin, että se tuntui hyppäävän ulos rinnasta.. odotin että hengitys hieman tasaantui... yritin kurkistaa taas alas: taas näkyi reunan alta pieni suikale kalliota! Muuta mahdollisuutta ei ollut, oli luotettava siihen, että siellä on jotain mihn pudotus hidastuu. Jos en saa mistään kiinni, vauhti kasvaa, ja putoan kielekkeiden yli alas loivempaan kivirinteeseen, ja se olisi loppu. Irroitan taas otteeni...
Jukka Arimo Laine:  hups. Painoin enteriä?   No, jatketaan: Taas putoan muutaman metrin, en saa misänn aluksi kiinni ja kallion pinta rouhii ilkeästi vatsaa ja käsiä. Päätä pidän taaksepäin, etti kasvot osiosi kiveen. Sitten jalka tapaa ulokkeen, ja samassa saan käsillä otteen karheasta pinnasta. Taas huohotan hetken. Nyt näen jo alhaalla olevan kivikon selvästi, mutta reunan yli en pysty kurkistamaan, onko siellä mitään ennen sitä. Hivuttaudun niin alas kuin pystyn, ja lasken taas itseni luisuun. Heti reunan ylitettyäni näen jotain vihreää, ja hapuilen molemmin käsin kiinni; ylimmät varvut tai vaivaiskoivut osuvat käsiini ja saan vauhtia jarrutettua! Vielä pari tällaista pudottautumista, ja olen Saananjuuren kivikossa! Mutta se on vielä kovin jyrkkää, saan olla todella varovainen etten nyt sitten putoa enää, kun pahimman pitäisi olla ohi! Olen myös täysin lopussa, kädet vapisee, ja on voimaton olo! Kestää kauan, ennenkuin olen nelinkontin koivikossa. Vieläkin on niin jyrkkää, etten voi laskea koivuista irti. Aikaa ei kai oikeasti kulunut kuin varttitunti, mutta se tuntui todella pitkältä! Tuon jälkeen olen yrittänyt pitää innostukseni jonkinlaisissa aisoissa, ja kai onnistunut kun tässä kirjoittelen?

Marita Vokkolainen: Huh, huh! Elokuvakohtaus.

Matti Ampio: Vanhaa partioaikaista päiväkirjaa selatessani muistin erään vaikuttavimmista luonnonnäytelmistä jonka olen kokenut. Olimme Hirvijärvellä Riihimäen lähellä laavulla yötä. Kirkas tähtitaivas, olin kipinässä ja totesin, että taitaa pakkanen olla jäädyttänyt järven, vaikka illalla haimme sieltä vedet. Sen tiesi siitä, että oli kuin lauma nälkäisiä susia olisi ulvonut jäällä. Heräilimme siihen mekkalaan ja totesimme, että järvi oli tuuman teräsjäässä. Lähdimme siis jäälle, ja vaikuttavin kokemus oli nähdä tähtitaivas sekä alhaalta, että ylhäältä. Jää oli aivan peilikirkas ja jousti kauniisti allamme. Meitä oli 3 jäällä, ja kepit sekä köydet mukana. Olen tämän jutun johonkin muuhunkin yhteyteen kirjoittanut. Vastaavaa kokemusta ei varmaankaan satu usein. Coca Cola -kameralla siitä oli turha ottaa kuvia.

Harri Asikainen: muistelen olleeni myös kerran jäällä, joka antoi hiukan periksi joka askeleella – onneksi aika sitkaa jäätä

Antti Huttunen: Se on kyllä uskomattoman hieno kokemus, kun kuulee säkkipimeässä jään vaikeroinnin, laulun ja ulinan. Menee aaltona kauas ja tulee tykö, valtava ääni.

Jouni Ohtamaa: Kokeilkaapas laittaa kolmekympin pakkasella teltta järvenjäälle ja nukkua siinä. Jään mouruamisesta ja räsähtelystä saa tarpeekseen. Tulipahan sekin kerran kokeiltua.

Matti Ampio: Juu, silloin peilijäällä koetimme pimeässä löytää syntyneen railon, mutta emme onnistuneet, vaikka yksi meni hyvin läheltä.

Maria Haakana: Se oli seikkailu helmikuussa: Lensin Kittilään ja otin lentokenttätaksin Pättikään ja yön pimeällä vaihdoin hiihtovaateet siinä Kilpisjärven tiellä, kalarekat vaan pyyhki ohi. Vähän oli varusteiden kanssa säätämistä, mutta melko helppo oli hiihtää Aatsan satulaan kun tunturit piirtyi taivasta vasten. Olihan siinä matkalla lähdettä ja ryssänpäätä, mutta Aatsan tuvalla puhkesi sellainen myrsky, että kaminassa tuuli niin, etten edes kynttilällä saanut tulta kaminassa syttymään. Mutta enhän minä tulta tarvinnut vaan tuulensuojaa.
Aamulla vielä tuuli niin, että hiihtovaellusta ei voinut ajatella, kun ei tahtonut pystyssä pysyä. Seuraavana päivänä pääsi hiihtämään hetkittäisissä vehnäjauhotunnelmissa Kaskasjoelle ja sieltä myöhemmin Puuvrasjohkalle. Puuvrasjohkalla luulin, että joku haluaa mun pelastavan heidät, mutta ne oli niitä Ruottin puolen valonheittimiä, hyvä etten soittanut hätäpuhelimeen. Noh tekstasin Eerolle, joka selvitti mikä hätä siinä ilmansuunnassa oli, välkkyvalo tuli, kun koivikko huoju tuulessa. Kun pääsin taas Kilpisjärven tielle niin siellä olikin kunnon pakkanen, kuoritakki jäätyi sisäpuolelta, Onneksi älysin ottaa pois päältä, ennen kuin se kylmetti mut.

Riitta Nissinen: hui, Jukkis, nyt vasta luin! Olen itse aivan fanaattisen pelokas Saanan pahtojen kanssa, kun olen muutaman kerran ollut molempien jyrkänteiden ALLA, ja miettinyt, että sieltä ylhäältä olisi hankala hengissä selvitä.

Keskustelua Facebookin Tulilla

kuva Reijo Partanen

Ukon tikkuisesta parrasta valuu pitkiä vesinoroja siinä rohjottaessaan nuotiolle kyyristyneenä, selässään resuiset rinkan riekaleet, päällä kauhtunut hiihtoanorakki ja jalassa irvistävät kumisaappaat, joiden rei'istä kurkistavat mustat töppöset. Ne ovat ehkä joskus olleet käsinkudotut saapassukat, hienointa villaa. Ukon jalastaan hylkäämät sukset lojuvat närettä vasten hujan hajan. Eräsiteiden hihnat roikkuvat katkeamaisillaan ja rispaantuneina.

Anorakin selkämys höyryää.

Ukko oli ilmestynyt kuin aave tunturin suunnasta. Olisi varmaan saanut hiihdellä huomaamattani tulille saakka, ellei koira olisi päästänyt metakkaa. Ensin se oli nostanut ystävällisen tervehdyshaukun ja rientänyt häntäänsä heiluttaen vierasta vastaanottamaan, mutta äkkiä kääntynytkin kiljahtaen takaisin. Nyt se päivystää muristen männynkäppyrän takana eikä suostu enää lähestymään kuvatusta.

Nuotio liekki lepattaa ja sen väri näyttää muuttuvan siniseksi ja sen lämpökin katoavan, kun ukko vähän väliä yskien ja köhien kumartuu lähemmäksi, tuijottaa tuleen ja kyhnyttää kainaloaan, ryystää nenäänsä. Sitten suoristautuu taas huokaisten. Leuat jauhavat tyhjää ja välistä jäätyneiden kulmakarvojen alla välähtää, kun säikähtänyt katse kääntyy tunturiin tulojälkiensä suuntaan, jotka kylmän pohjoistuulen lennättämä lumi on jo lähes ennättänyt peittää.

— Vieras se vain hiihtää myöhään. Mistäpäs hän nyt tulee ja mihin on menossa? kysyn varovasti.

— Tulenpahan vain tuolta...mistä tulen, ukko urahtaa, heittää rinkan selästään, puistelee kuuraa parrastaan ja hiihtoanorakistaan ja heittäytyy sellaisenaan pitkälleen louteen alle nuotion paisteeseen. Rinkkansa hän vain vääntää päänsä alle.

Ja kohta kuuluu louteen alta kova kuorsaus.

En tiedä mitä ajatella oudosta vieraasta ja istun kauan hiljaa tulilla, kunnes alkaa tuntua siltä, että minunkin olisi vetäydyttäva teltan suojaan. Ajatus nukkumisesta, ukon kuorsatessa louteen alla, tuntuu sietämättömältä. Tuuli on vähän yltynyt ja lennättää lunta ja jääkiteitä. Äkkiä huomaan, että ukon sukset, jotka aiemmin olivat retkottaneet puuta vasten lojuvatkin nyt maassa, ikäänkuin lähtövalmiina kärjet osoittaen tunturiin. Vaikka pyry oli jo peittänyt kokonaan äijän tuloladun, ovat kuluneet, pitkät eräsukset aivan puhtaat lumesta.

---

Tunteehan koko lapinkulkijoiden joukko, monikin tyhjänkävelijä, Heikun Peten, tunturien ikuisen vaeltajan. Peten, joka vain tulee, mutta ei viivy.

Tietävät tunturien kävijät senkin, että hän ei ole aina näin vaeltanut. Siitä on jo kymmeniä vuosia, kun Pete kerran, mikä lie pahalainen viekotellut, varasti autiotuvalla Veikon, kiukkuisen vanhan vaeltajan retkikeittimestä kahvan, sieppasipa vielä paketin homeista näkkileipääkin. Mutta vanha Veikko, savusilmä, äkkäsi kohta, että tuvassa oli käyty ja viety. Veikko kokosi kouraansa kiehisen lastuja ja puhalsi kolmasti ilmaan ja kirosi, että kuultiin:
—  Kyllä se, kortto, saa ikänsä vaeltaa jos ei vain tuo takaisin. Nyrkkejään kohotellen ja heristellen äijä vielä ähisi:
—  Ja näihin kouriin on ne tuotava!

Kuulipa Heikun Petekin netissä puhuttavan Veikon kirouksista ja pahoin hätkähti. Mutta kohta vain nauroi ja sanoi:
—  Katohan vanhaa hampaatonta köyryä, kun yrittää vielä noitua. Kukahan tässä nyt rupeaa tunturia laukkomaan, kun on jo vaellukset tältä vuodelta vaellettu.

Mutta kun Heikun Pete sitten illalla on järjestelemässä vaellusvälineitään, iskee häneen kamala levottovuus. Ilta näyttää erityisen synkältä ja pimeältä ja on kuin jokin suuri paha olisi aivan lähellä, jotakin tulossa tuolta mustasta tunturista.

Mikä sieltä on saapumassa, tuleeko nyt tuho?

Sitten Pete sävähtää, ulvahtaa kuin ammuttu hukka, sieppaa suksensa ja lähtee hiihtämän kuin olisi vainolainen kintereillä.

Siitä alkoi Heikun Peten vaellus. Joka yö, kun puoliyö lähestyy, tulee Petelle käsky: - Nyt lähdetään.

Ja Peten pitää lähteä, oli sää mikä hyvänsä, mihin vuodenaikaan tahansa.

Arvaa Pete, että vanha Veikkohan se on, joka panee miehen matkaan pitkin yötä. Etsii varastamansa keittimen kahvan ja ostaa uuden näkkileipäpaketin. Yrittääpä Pete kierrellä autiotuvilla ja leirinuotioilla Veikkoa etsimässä, mutta sanovat tämän menneen menojansa, minne lie hävinnyt, lie vaikka kuollut kiroineen.

Tyhjin toimin, vääntynyt keittimenkahva ja näkkileipäpaketti rinkassaan, äijä surkeana jatkaa yöllistä vaellustaan, jolla ei ole loppua. Enää ei ole Heikun Peten kirojen pyörryttäjää, eikä lie vanha vaeltajakaan niitä peräyttänyt. Ala mennä nyt vaan niin kauan kuin jaksat! ja kanna taakkaasi.

Sanotaanpa, että on Pete yrittänyt riistää hengenkin itseltään, mutta vanha Veikkopa ei anna! Aamuhämärissä kerran oli Pete päättänyt heittää rinkkansa syvään kuruun ja syöksyä itse perässä lopettaakseen kurjuutensa, mutta niin vain oli Pete-paran pimeässä täytynyt ponnistella kurun pohjalle etsimään synnintaakkaansa aamuun asti ja sonnustautua jälleen ruukaltamaan kuin ennenkin.

Vääntyneen keittimen kahvan ja homeisen näkkileipäpaketin varkaan ei ole lupa sortua tunturin kuiluunkaan.

---

Kun vielä värjöttelen sammuvan tulen äärellä vanha tarina mielessäni keskiyön hetken lähestyessä, hätkähtää äijä äkkiä hereille, puistelee karvaista kuontaloaan ja sähähtää:
—  Tuolta se tulee!

Kiireesti sonnustaa hän rinkanresun selkäänsä, menee juoksujalkaan suksilleen, sieppaa sauvansa ja on samassa jo tiessään. Tuisku saattelee lähtijän kantapäitä.

Koira palaa pää kierossa ja häntä koipien välissä takaisin asennolle ja nopeasti peittää yltyvä purku ukon äkäisen lähdön jäljet.

---

Väsynein voimin kulkijaparka yhä vain joka ilta, kun muut vaeltajat paneutuvat telttoihinsa ja makuupusseihinsa, vääntää selkäänsä kurjan taakkansa ja pahan ajamana painuu yöhön. Vaikka ei tahdo enää jalka myöten antaa, eikä henki keuhkoissa kulkea, sittenkin vain pitää mennä köpittää. Yskien ja köhien...

Sillä tunturienmaan kirot ovat kamalat ja pyörtämättömät.